teuvovriikonen.fi - haastatteluja

”Satiiri on peili, josta näemme toisten kasvot”

Pastori-kirjailija Teuvo V. Riikosen tuore pakinakokoelma Lippa silmille ja liukuun – Johdatus kirkolliseen satiiriin (Uusi Tie 2005) on siinä mielessä harvinainen kristillinen kirja, että se edustaa kirjallisuudenlajiltaan satiiria.

Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina toimiva Riikonen ampuu kirjassaan täysilaidallisen pilkkaa ja ironiaa Suomen maan kirkolliselle kentälle. Kirjan takakansi kehottaa lukijaa: ”Ei kannata ottaa liian vakavasti näitäkään juttuja. Niiden takana on rakkaus - pilke silmäkulmassa.”

 

Kirkollinen satiiri harvinaista herkkua

Riikosen kirjan aiheet ovat peräisin kirkollisesta elämästä, mutta aiheiden käsittely ei ole vakavaa. Kirjan alaotsikko Johdatus kirkolliseen satiiriin kertoo ytimekkäästi, mistä kirjassa on kysymys. Satiiri on kirjallisuudenlaji, jossa käsiteltävän aiheen puutteita, mielettömyyttä tai jonkun henkilön toimintaa arvostellaan esimerkiksi pilkan, parodian ja ironian keinoin. Riikosen kirja täyttää hyvin tämän määritelmän. Lukekaapa esimerkiksi pakinat Naispappeuden väistämisohjeet, Suhteemme naispukkeuteen ja Hankalia tilanteita, joissa käsitellään kirkkopoliittisesti tulenarkoja aiheita, naispappeutta ja ehtoollisen epäämistä piispalta.

Maailmalla tunnetuin satiirinen opus on ehkäpä Jonathan Swiftin Gulliverin retket, jota voidaan pitää yhtenä kirjallisuuden klassikoista. Kristilliset kynäniekatkaan eivät ole tyystin vieroksuneet satiiria: kaikkien humanistien äidin Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistys ja Narnia -kirjasarjasta tunnetun professori C. S. Lewisin Paholaisen kirjeopisto ovat kelpo esimerkkejä tästä purevasta ja pilkkaavasta kirjallisuudenlajista. Suomessa ”kristillistä satiiria” ei ole juurikaan harrastettu, merkittävimmät edustajat lienevät kirjailija Jaakko Heinimäki ja Riikonen itse.

 

Poliittinen ase

Satiirin yhtenä alalajina on totuttu pitämään poliittista satiiria, joka ottaa kohteekseen  yhteiskunnallisia epäkohtia tai politiikan henkilöitä. Muun muassa TV1:llä pyörivä hupaisa animaatiosarja Itse valtiaat edustaa tätä satiirin alalajia. Riikosenkin kirja herättää ajattelemaan Suomen kirkkopolitiikkaa. Satiiri on kuitenkin kannanoton välineenä ovela: koska sitä ei ole tarkoitettu vakavasti otettavaksi, siihen on vaikea tarttua. Kuten Riikonen itse toteaa, kirjasta tuskin joudutaan Kalajoen käräjille.

- Satiirissa on se hyvä puoli, ettei siihen voi tarttua kiinni: hartausteksteistä ja opillisista teksteistä voi periaatteessa valittaa, että se opetti väärin, mutta satiiriin ei voi tarttua. Se tekee siitä ongelmallisen ja sen takia se on vallanpitäjien kannalta poliittisena aseena vaikea. Olisihan se unelma, jos joku tekisi kirjasta kapituliin valituksen ja lukisi siellä kirjan kappaleita. Sehän se vasta hauskaa olisi!

Riikonen toteaa tästä satiirin puolesta yksinkertaisesti ja osuvasta, että kun vallanpitäjille nauretaan, se riisuu heiltä aseet.

 

Kaikkia ruoskitaan tasapuolisesti

Riikosen kirjaa suomintavälineenä voisi luonnehtia yhdeksänhäntäiseksi kissaksi. Se on ruoska, joka ottaa isolta alueelta. Riikosen käsittelyn jälkeen Suomineidon kirkollisesta selästä ei liioin löydy koskematonta kohtaa: osansa saavat muun muassa Riikonen itse, media, kirkollinen turhantärkeily, ja kristinuskon opillisen sipulin kuorijat. Ivallisesti ilkamoiden esitetty pirullinen kritiikki saattaa myös toisinaan pistää hiljaiseksi:

- Satiiri on määritelty peiliksi, joista me näemme toisten kasvot, mutta emme omia. Kun näemme peilistä omat kasvot, se ei naurata. Esimerkiksi eräässä kirkkoherrojen kokouksessa kirjaani oli kuulemma luettu. Kirkkoherrat olivat nauraneet, mutta piispa oli ollut hiljaa, kertoo Riikonen.

Riikosen mukaan joskus loukkaannutaan pakinoihin, joiden aiheet koskettavat Raamattua suoraan. Luullaan, että kirjoittaja haluaa pilkata Raamattua. Kirjan pakinoissa Riikonen ei kuitenkaan tahdo pilkata uskon sisältöä eikä sitä teekään.

- Uskon sisältö ja vakaumus ovat jokaiselle pyhiä. En näe tarvetta lähteä ruotimaan niitä. Hengellisten liikkeiden kummallisuuksien ironisoiminen riittää. Näillä hujakoin menee mauttomuuden raja, sanoo Riikonen.

 

Huumoria vaikeistakin asioista

Satiiria pidetään vaikeana taitolajina. Vaatimus taidollisuudesta korostuu vieläpä enemmän, kun tehdään lähes haudan vakavaa kirkollista elämää naurunalaiseksi. Riikoselle satiiri on kuitenkin luonnollinen ja helppo tapa kirjoittaa:

- Satiiri on minulle persoonallinen tapa käsitellä vaikeita asioita huumorilla ja luonteva tapa kirjoittaa ja työskennellä. On myös muita tapoja kirjoittaa.  Satiiri on minulle helppo laji; Jos on aihe, saa lasketella täysillä. Se on kuin ajelisi moottoritien kuivalla pinnalla vitosvaihteella. Voi antaa mennä.

Suomen kirkollisesta elämästä on Riikosen mukaan helppo löytää satiirikirjaan aiheita.

- Kohta olisi jo toisen satiirikirjan aiheet valmiina, jos vain haluaisi kirjoittaa,  toteaa Riikonen.

 

Palaute innoitti

Idea kirkollista satiiria sisältävän pakinakokoelman kirjoittamiseen juontaa juurensa Uusi Tie -lehdessä julkaistuihin satiirisiin pakinoihin.

- Kun Uusi Tie pyysi kirjoittamaan satiirisia kirkkopakinoita, kysyin kolme kertaa ”Oletteko tosissanne? Otatteko vastuun siitä?” Uudessa Tiessä alettiin julkaista pakinoitani. Huomattuani palautteesta, että ihmiset lukevat niitä mielellään, heräsi ajatus kustantajan kanssa kirjoitusten kokoamisesta kirjan muotoon, toteaa Riikonen.

Teoksen 33 terävästä kirkkopakinasta kolmas osa on julkaistu aiemmin Uudessa tiessä, kolmas osa muissa lehdissä ja yksi kolmannes on täysin uusia. Kaikki aiemmin julkaistut tekstit Riikonen on muokannut kirjaa varten uudestaan.

Markus Partanen