teuvovriikonen.fi - haastatteluja

SAVONMAA tammikuu 2010

Erämaan kautta tervehtymään

 Päivi Luostarinen

- Edellinen työvaiheeni oli 11 vuotta sitten päättymässä. Minulla oli helluntaina lähtösaarna, jonka aiheesta erämaa-teema on jäänyt mieltäni askarruttamaan, kirjailijapastori Teuvo V. Riikonen kertoo tuoreimman kirjansa ”Armollinen erämaa” synnystä. Hän oli tuolloin siirtymässä Savonlinnan kristillisen opiston rehtorin toimeen.
- Olen huomannut monissa yhteyksissä, etten päässyt erämaa-aiheesta irti. 10 vuoden kypsyttelyn jälkeen se oli valmis tulemaan ulos.

-Pintavirroissa luulemme, että hallitsemme elämäämme. Emme huomaa, että pinta- ja pohjavedet kulkevat joskus vastakkaisiin suuntiin, Riikonen pohtii aihettaan.
Hänen mielestään ihmiset saavat voimaa kahdesta lähteestä, nousemalla lavalle ja erämaasta. Hän ei koe itseään aina lavaihmiseksi. - Jopa inhoan lavalle nousemista, koska en saa siitä niin paljon voimaa, hän sanoo.

-Moni on kokenut tulleensa johdetuksi  hengelliseen erämaahan, paikkaan, jossa ei kasva mitään eikä mikään tunnu miltään. Siellä opitaan odottamaan, pelkistämään, tuntemaan omat rajat ja katsomaan häikäisevää pimeyttä. Ja juuri kun luullaan, että se on kaiken loppu, erämaasta muodostuukin kohtaamisen paikka.
-Erämaa voi paljastaa meille, että kerran tulee viimeiseni, Riikonen kirjoittaa. Hän avaa ilmaisuaan lainaamalla taiteilija Helen Scherfbeckia, joka oli pitkän taiteilijauransa loppupuolella todennut: ”Minulla ei ole sitä tunnetta, että olisin lopettanut, olen vain matkalla väsynyt – tahdon maalata vielä jotain hyvää – viimeiseni.”

Vuosia kypsynyt erämaa-aihe sai ilmaisunsa tiiviiseen tahtiin milloin mökillä Etelä-Savossa, Villa Kiven kirjailijatalossa Töölönlahden rannalla Helsingissä tai kahvilassa Marokossa.
- Varsinainen kirjoittamistyö edellytti hyvin kurinalaista elämää. Marokossa nousin klo 7, juoksin 10 km lenkin, nautin aamiaisen, menin kahvilaan, missä kirjoitin viisi-kuusi tuntia, palasin hotelliin ottamaan tirsat ja jatkoin vielä kirjoittamista toiset viisi kuusi tuntia, minkä jälkeen klo 22 nukkumaan, Riikonen kertoo kirjoittamisen prosessistaan.

Mitä sitten on se, mitä erämaa meille opettaa? Riikosen mukaan pohjimmaltaan on kyse Jumalan salatusta työstä. Erämaan armoille joutunut löytääkin armollisen Jumalan, joka luo uutta. Hän kertoo esimerkein kuinka sellaiselle ihmiselle helposti käy, jonka elämässä kaikki näyttää olevan kunnossa. Hän rakastuu hyvinvointiinsa niin, että omaisuuden keräämisestä, kiinteistöjen, valta-asemien, etuoikeuksien ja muiden omaa turvallisuutta lisäävien tekijöiden hankkimisesta tulee tärkein asia. Vastuu heikoista ja lähimmäisistä unohtuu. Yhteys toisiin ja Jumalaan unohtuu. Tilalle tulee sydämen kuivuus.
- Ihminen, kristitty, seurakunta, hengellinen yhteisö ja kirkko voi kestää mitä tahansa, mutta ei yhtä asiaa. Hyviä aikoja. Siksi meitä vedetään joskus erämaahan, Riikonen kirjoittaa.
Erillisyyden ja yksinäisyyden kokeminen on kaikille tuttua. Erämaan tunnistaminen ja pysähtyminen tietää jonkin odotusta. - Vaikka odotus voi olla pitkä, yksi on varmaa -jotain uutta on tulossa, hän lupaa kirjassaan.