teuvovriikonen.fi - haastatteluja

SANA-lehti 2010

Pahassa paikassa?
Viime vuodet ovat olleet Teuvo V. Riikoselle kausittain erämaata – henkisesti ja hengellisesti.
Erämaahan ei hakeuduta vaan joudutaan. Silti sieltä voi tehdä löytöjä.

Teksti kristiina miettinen kuva jani laukkanen

Pastori Teuvo V. Riikonen, 49, on toiminut viimeiset 11 vuotta Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina, mutta käy usein Helsingissä. Tällä kertaa hän on tullut huomista kokousta varten. Majoitus on järjestynyt kirjailijatalo Villa Kiven vierashuoneesta Töölönlahden rannalta.
On perjantai-ilta. Istumme vierasmajan pienessä keittiössä. Ikkunan takana vanha pitsihuvila valaistuine ikkunoineen loistaa kuin lyhty.
Riikoselta on ilmestynyt viisitoista kirjaa, joista viimeisin on joulun alla tullut Armollinen erämaa.
– Työnimenä oli Erämaan armoilla, mutta kustantaja piti toista nimeä parempana.
Erämaan armoilla. Ei tarvitse olla kummoinenkaan keittiöpsykologi arvatakseen, että nyt ollaan Riikosen omissa sielunmaisemissa.
– Viimeiset 10 vuotta ovat olleet kausittain erämaata, mies myöntää.
Keski-iän kriisiäkö?
– On tässä se ulottuvuus. Jutellessani keski-ikäisten kanssa olen huomannut, että monella on sama kokemus: henkisesti on kuivaa, paahdetaan vain eteenpäin. Päällepäin kaikki voi olla kunnossa, mutta mikään ei tunnu oikein miltään. Uskonasiatkaan eivät tunteen tasolla elä.
– Viime vuosina minusta on usein tuntunut, ettei ole mitään annettavaa kenellekään. Jos pitää esimerkiksi kirjoittaa raamattujuttu Sanaan, tuntuu, ettei ole kuin tyhjä koura. Ihmeellisesti se teksti jostain on tullut. Kerjäläisenä minulle on jotain annettu.
Myös elämän rajallisuus on tullut vastaan.
– Kuten eräs tuttu kiteytti 40 vuotta täyttäessään: ”Elämä on puolivälissä, mutta maailma jäi tervaamatta.”
Töölönlahden takana Mannerheimintien varrella loistaa kohdevalaistu eduskuntatalo. Kolme vuotta sitten Riikonen yritti eduskuntaan Kristillisdemokraattien listoilta, muttei päässyt.
– Totta kai se on pettymys, kun tosissaan on hakenut ja laittanut itsensä julkisesti alttiiksi. Eikä siinä pety vain hakija, vaan myös äänestäjät ja tukijat.
– Toisaalta silloin tajusin lopullisesti, että ihmisen on hyvä hävitä ja epäonnistua. Jos sitten epäonnistumisen jälkeen onnistuu, sen ottaa nöyränä vastaan. Tietää, että elämässä on kaksi mahdollisuutta: joko voittaa tai häviää.
Aiotko seuraavissa vaaleissa yrittää uudelleen?
– Siitä en vielä sano mitään.
Autiomaan

extreme-kilvoittelijat
”Ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä, jotka saavat voimansa näyttämöltä. Ja niitä, jotka saavat voimansa autiomaasta”, sanotaan ruotsalaisen Peter Halldorfin kirjassa Sielun juuri.
Teuvo V. Riikonen on hyvä näyttämöllä, puhujana hänessä on karismaa. Ennen kaikkea hän osaa olla hauska. 80-luvulla Riikonen johti Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen nuorisotyötä. Muistan, miten hän Maata näkyvissä -festareilla otti suvereenisti 10 000 katsojan areenan haltuunsa pokerinaamalla lauotuilla hullunhauskoilla repliikeillä.
Siis näyttämön miehiä?
– Olen tottunut esiintymään. Työni ja luottamustehtävieni takia olen vieläkin paljon framilla. Silti huomaan yhä selvemmin, että saan enemmän voimaa yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta kuin esiintymisestä. Joskus on jopa vastenmieliseltä kiivetä korokkeelle.
Viime vuosina Riikonen on lukemalla perehtynyt varhaiskirkon autiomaaisiin, joita Halldorfkin on tutkinut. Nämä munkit muuttivat vapaaehtoisesti autiomaahan keskelle ei-mitään kilvoitellakseen siellä Jumalan edessä. He käänsivät yksinäisyyden ja kovat olosuhteet voitokseen. Erämaa opetti näille erakoille sellaista elämäntaitoa ja hengellistä viisautta, että ihmisiä alkoi tulla kaukaa heidän luokseen saamaan ohjausta.
Tällaiset extreme-kilvoittelijat ovat harvinaisia. Tavallisen ihmisen kokemus on, että erämaahan ei hakeuduta, vaan joudutaan.
– Eikä siitä edes ilmoiteta meille etukäteen: ”Kävisikö sinulle ensi keväänä?” ”Ei käy, sillä silloin järjestetään hengellisen uudistumisen päivät!”
– Minulle oli löytö huomata Raamatusta, että nimenomaan Jumala on se, joka vie ihmisen erämaahan. Kun Jeesus joutui erämaahan perkeleen kiusattavaksi, tekstissä sanotaan, että Henki vei hänet sinne. Erämaa on Jumalalle työkalu, jota hän käyttää suvereenisti omiin tarkoituksiinsa.
Tyhjyys pelottaa. Kun elämä alkaa väljähtyä, lisäämme kierroksia, haemme uusia elämyksiä harrastuksista, viihteestä tai matkustelusta. Jos kuitenkin suostuu pysähtymään, voi tapahtua jotain tärkeää: oman sisimmän kohtaaminen.
– Tästä autiomaaisätkin puhuvat. ”Vaellettuasi etsimässä, mitä ulkopuolellasi on, mene sisään ja katso, mitä siellä on”, Simon Armorikas opettaa.
– Haemme lisää potkua uskonelämäämme pyhistä paikoista, kuten Valamosta, Jerusalemista, Santiago de Compostelasta tai Pyhän Katarinan luostarista Siinain autiomaassa. Todellinen hengellisyyden keskus on kuitenkin sydämessä.
Riikonen ei malta olla lohkaisematta:
– Kun olin muuttamassa Helsingistä Itä-Suomeen, eräs pääkaupunkiseudulla asuva tuttavani kysyi: ”Miksi lähdet sinne Itä-Suomeen täältä Helsingistä, hengellisyyden keskuksesta?” Vastasin, että jos hengellisyyden keskus on joskus ollut täällä Helsingissä, minun mukanani se siirtyy Itä-Suomeen.
– Hengellisyyden on keskus siellä, missä ihminen huutaa Jumalaa avuksi.

Simppelit perusasiat
Automaaisät jos ketkä suhtautuivat penseästi kokemuskristillisyyteen. Hengelliset kokemukset helposti pöhöttävät. Simon Armorikasta lainaten: ”Ihminen on pahaan taipuvainen, mutta kaiken hänen täydellistymisensä loppu on siinä, että hän tulee humalaan Jumalan kanssa olemisesta.”
– Autiomaaisien neuvoissa kiinnitetään enemmän huomiota ulkoisiin harjoituksiin kuin sisäisiin kokemuksiin, Riikonen sanoo.
– Vuonna 2008 olin kuusi kuukautta sotilaspappina kriisinhallintajoukoissa Afganistanissa, siis kohtalaisen haastavissa olosuhteissa. Siellä löysin uudelleen yksinkertaiset päivittäiset hengenelämän harjoitukset, kuten Päivän tunnussanan lukemisen ja aamuhiljentymisen, jonka tein leirin kappelissa.
– Huomasin, miten tällaiset asiat kannattelevat hengellistä elämää, kun pitää niistä kiinni.
Erämaa tekee nöyräksi.
– Tajuaa olevansa tyhjyytensä armoilla. Sellainen hengellinen elämä, jota yritän puristaa omasta itsestäni, on myrkyttynyttä ja kuollutta. Pienikin murunen elävää uskoa on Jumalan lahja.
– Armokin annetaan armosta.
Köyhä

lapsuudenkoti
Erämaa voi tulla elämään konkreettisina vaikeuksina, kuten työttömyytenä, sairautena, syrjäytymisenä ja yksinäisyytenä. Tuntee joutuneensa sivuraiteelle.
– Ihminen kuvittelee pitkään, että jotkut asiat elämässä kuuluvat minulle, minulla on oikeus niihin. Tosiasiassa kaikki on annettua ja voidaan ottaa pois minä hetkenä tahansa.
– Kun ahdistava tilanne on päällä, tuskailemme, kuinka kauan tätä jatkuu, enkö jo pääsisi tästä. Jälkeenpäin tuo vaikeus ehkä näyttäytyy tärkeänä kasvualustana, joka vahvisti ja opetti.
– Nuorena häpesin lapsuudenkotini köyhyyttä. Äiti laittoi minut usein kauppareissulle, ja harvoin rahaa piisasi makkaraan. Kotona ei ollut sisävessaa eikä juoksevaa vettä. Kahden huoneen ja keittiön talossa meitä asui parhaimmillaan 8 henkeä, eikä kaikille riittänyt sänkyä. Nukuin kylmässä vintissä pitkälle talveen, otin paljon vaatetta ja vilttejä tarjetakseni.
– Nyt olen tajunnut, että nuo köyhät vuodet ovat olleet elämäni rikkaimpia kasvualustoja. Lopulta minulta ei puuttunut mitään oleellista.
Riikonen jää miettimään äitiään, jonka seitsemän vuotta sitten siunasi haudan lepoon.
– Yksinhuoltajaäitini oli tehdastyöläinen ja siivooja, ja hänen palkkansa oli oikeasti huono. Ihmettelin aina sitä, kun äiti joulun alla lähetti minut viemään naapureille lahjoja. Mistä hän taikoi ne kaikki? Olen tullut siihen tulokseen, että köyhyydestä.
Kokeneet opettavat, että erämaavaihe voi tarkoittaa sitä, että ihmistä johdatetaan johonkin uuteen, mutta sen on annettava rauhassa kypsyä.
– Raamatussa sanotaan lohdullisesti: ”Kuivan erämaan sinä saat jälleen kukoistamaan.”
Riikosen kännykkä piippaa. Hän on sopinut täksi illaksi vielä tapaamisen kaupungille ystävien kanssa.
Kansanopiston rehtorinkin on saatava joskus pitää hauskaa.
Riikonen nousee ja kättelee.
– Pitää tässä vielä vaihtaa paita.
Ulkona sataa lunta.

”Elämä on puolivälissä, mutta maailma jäi tervaamatta.”

– Nuorena häpesin lapsuudenkotini köyhyyttä, mutta nyt olen tajunnut, että köyhyys on ollut elämäni rikkaimpia kasvualustoja, Teuvo V. Riikonen sanoo.