HENKIMAAILMA-lehti / helmikuu 2007

@e: Teuvo V. Riikonen saarnaa
uusitsekkyyttä vastaan:
@o: Minän palvonta on
aikamme megatrendi

@i: Teuvo V. Riikonen, pastori, kirjailija ja Savonlinnan kristillisen opiston rehtori, uskoo satiirin voimaan. Hänen kirjallinen tuotantonsa käsittää toistakymmentä teosta, eikä hän arkaile tarttua kirkon ongelmiin, kuten hengelliseen pysähtyneisyyteen ja jäsenkatoon. Riikosen tuorein kirja on Minä, vain minä – näkökulmia uusitsekkääseen aikaan (Kirjapaja). Kirjassa puhutaan suoraan itsekkyyttä ilmentävistä megatrendeistä niin kirkon sisällä kuin politiikassakin. Riikonen tarttuu ajan ongelmiin auktoriteetteja kaihtelematta ja huumorilla.

@l:Riikonen näkee itsekkyyden nousun tapahtuvan ennen kaikkea niin sanottujen megatrendien kautta.  Yksilöllisyys lisääntyy, yhteisöllisyys vähenee. Megatrendejä on myös emotionaalisuuden nousu; Riikosen mukaan meille myydään mielihyvän maailmaa. Samalla vanhemmuus on hukassa, ja opettajia ja auktoriteetteja halveksitaan.
   Ihmisiltä puuttuu Riikosen mukaan eettinen koodi ja auktoriteettien taju. Tärkeimmät normeista ovat kymmenen käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky, eli rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Riikonen kertoo tapauksesta, jossa iranilaissyntyinen bussinkuljettaja pelasti 2-3-vuotiaan lapsen, joka oli eksynyt yksin kadulle. Suomalaiset ohikulkijat olivat vain katselleet päältä, mutta kukaan ei ollut tehnyt mitään.
   - Tällaiset tapaukset herättävät kysymään, ollaanko meillä niin kauhean sivistyneitä, Riikonen sanoo.
   Kirkko on Riikosen mukaan linnoittautunut norsunluutorniin ja puolustamaan saavutettuja asemia:
   -Nyt tornia pikkuisen ravistetaan, mikä on hyvä, hän sanoo.
   ”Suomen luterilaista kirkkoa varoitetaan ja kehotetaan varautumaan siihen, että kirkon väkimäärä laskee seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana noin 50-60 prosenttiin kansan väkimäärästä. Samanaikaisesti kirkko yrittää epätoivoisesti laittaa rivistä poikkeavia pappeja ruotuun. Nokian herätys, Luther-säätiö ja muutamat yksittäiset papit eri puolilla Suomea ovat esimerkkejä siitä, että kirkko, piispat ja kapitulilaitos eivät hallitse enää kokonaisuutta. Tasapäistävä kirkko savustaa pikkuhiljaa ulos erilaiset toisuskoiset”, Riikonen kirjoittaa.
   Kirkosta erotaan Riikosen mukaan usein taloudellisista syistä. Kirkollisveroja ei haluta maksaa, tai niille ei katsota saatavan vastinetta. Riikonen muistuttaa, että kirkko tekee kuitenkin arvokasta työtä mm. diakonia- tai lapsi- ja nuorisotyössä. Samalla se pitää huolta kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista, joten verorahat tulevat yhteiseksi hyväksi.
   -Nyt kysytään: mitä kirkko antaa minulle, kun pitäisi kysyä, mitä minä voin antaa kirkolle, Riikonen sanoo.
   Riikonen näkee itsekkyyttä myös muussa uskonnollisessa elämässä. Erilaisuutta ei suvaita, vaan sitä ruvetaan leikkaamaan pois. Itsekkyys suojelee omaa ryhmää, ja sen takia omista eduista halutaan pitää kiinni. Tietyt uskonnolliset ryhmät ovat hänen mukaansa kovin sisäänpäinlämpiäviä, mikä lisää itsekästä käyttäytymistä.
  
@v:Onko politiikka
likaista peliä?

@l: Politiikassa itsekkyys näkyy muun muassa vaalijärjestelmässä, joka suosii suuria puolueita ja isoja vaaliliittoja. Riikosen mukaan meillä on itse asiassa 15 erilaista vaalijärjestelmää, ja ääni on kovin eriarvoinen eri vaalipiireissä.
Hän kysyy, miksi kuva politiikasta on niin kovin likainen, ja miksi poliitikot nähdään vain oman edun ajajina.
   Riikonen siteeraa vihreää poliitikkoa Pekka Sauria, joka on kirjoittanut kirjan Politiikan psykologia. Saurin niin kuin monien muidenkin poliitikkojen mukaan politiikan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitamista.  Niistä pitäisi päättää yhteisymmärryksessä, ja jos se ei onnistu, niin sitten enemmistön voimin äänestämällä. Saurin mukaan ”ihannetapauksessa poliittisten päätösten tulisi perustua parhaan argumentin voittoon”. Se on sellainen ehdotus, joka avoimessa ja vapaassa keskustelussa jää jäljelle, kun muut ehdotukset ovat karsiutuneet ja tuloksena syntyy yksimielisyys.
  Riikosen niin kuin Saurinkin mukaan demokratian keskeinen ongelma on, että parhaan argumentin periaate ei syystä tai toisesta toteudu. Riikosen mukaan on hämmästyttävää huomata, kuinka voimakkaasti tunteet ovat usein politiikassa mukana. Jos hyvän vaihtoehdon esittäjä tulee väärästä puolueesta, esitys ei mene läpi. Oppositio voi esittää vaikka kuinka hyvän vastaehdotuksen, mutta se ei käy. Ja poliitikolla on aina edessä seuraavat vaalit, jotka alitajuisesti vaikuttavat toimintaan.       
   Riikosen mukaan parasta valtaa on arvovalta, joka nousee osaamisesta ja yhteisten asioiden hoitamisesta. Hän siteeraa Tommy Hellsteniä, joka kirjoittaa: ”Todellinen valta on siis vaikutusvaltaa. Kun ihminen on saanut vaikutusvaltaa, siksi että hän on palvellut yhteisöään, hänen asenteensa valtaan on toinen kuin sellaisen, joka on pyrkinyt valtaan sen itsensä vuoksi… Siksi todellinen poliitikko on ihminen, joka väliaikaisesti hoitaa yhteisiä asioita eikä ihminen, jonka päätavoitteena on luoda itselleen poliittinen ura.”

@v:Tervettäkin
itsekkyyttä on

@l:Riikosen mielestä tietty määrä tervettä itsekkyyttä täytyy olla. Esimerkiksi lentokoneiden hätäohjeissa kehotetaan aikuisia ensin laittamaan happinaamarin itselleen ja auttamaan sitten lapsia. Jos ihminen ei huolehdi itsestään, hän ei pysty huolehtimaan muistakaan.
    Terve itsekkyys on kuitenkin kaukana siitä kiihkeydestä, jolla hyvinvoivat piirit puolustavat etuoikeuksiaan. Riikonen pitää yhtenä esimerkkinä suomalaisten suhtautumista pakolaisiin. Hänen mukaansa suomalaiset eivät tajua, että meiltäkin on lähtenyt miljoona ihmistä siirtolaisiksi. Pakolaiset ovat joutunet jättämään oman maansa vastoin tahtoaan. Riikosen mukaan sivistynyt järjestelmä puolustaa vähemmistöjen asemaa. Meillä esimerkiksi kielivähemmistöjen asema on hyvä, mutta Suomessa suhtaudutaan kielteisesti maahanmuuttajiin.
   Riikonen teki rehtorina valinnan ja otti  muutaman islaminuskoista pakolaisopiskelijaa Savonlinnan kristilliseen opistoon. Hänen mukaansa hysteriaan ei ole syytä, vaikka maahan tuleekin entistä enemmän ”toisenuskoisia”. Maahanmuuttajat pakottavat järjestelmän ja kirkon miettimään omaa opetustaan, mikä on Riikosen mukaan hyvä.  Pohjimmaltaan ihminen on hänestä aina samanlainen, ja muillakin kuin kirkon jäsenillä on oikeus sanoa mielipiteensä.
   Erilaiset kehitysongelmat ovat nekin itsekkyyden syytä. Riikonen kertoo käyneensä Dubaissa ja hämmästyneensä kulutuksen ja tavaran määrää arabimaassa. Kehityksen vauhti on huima, mutta luonto asettaa viimeistään rajat taloudelliselle kasvulle:
   -Esimerkiksi meillä Suomessa kulutetaan tällä vauhdilla sadassa vuodessa kaikki pohjavedet, jos uutta vettä ei tulisi. Jos luonnonvaroja ajatellaan kuukausina, niin ihmiset on jo elokuuhun mennessä käyttänyt kaikki vuoden varastot, Riikonen sanoo. –Lähi-Idän maissa, missä vesivarat ovat niukat, kulutus on säännösteltyä. Mutta meillä on lotraamisen kulttuuri, kuluta ja käytä.
   Se, mitä nyt tapahtuu ilmaston lämmetessä, ennakoi Riikosen mukaan pienempää tai suurempaa ekokatastrofia. Hänen mielestään kirkko voisi ottaa voimakkaammin kantaa luonnon ja ympäristön puolesta.
   - Esimerkiksi Roomalaiskirjeessä sanotaan, että ”luomakunta huokaa synnytystuskissa”, ja juuri niin nyt tapahtuu, Riikonen sanoo.
   Pienillä asioilla voidaan kuitenkin vaikuttaa kehitykseen. Esimerkkinä Riikosen mukaan tästä on Roska päivässä-liike, joka pyrkii puhdistamaan lähiympäristön rumentavista jätteistä. 

@v:Isättömien
sukupolvi

@l:Riikonen kaipaa kirkolta enemmän erilaisuuden sietämistä ja kunnioittamista. Kirkon täytyy hänen mukaansa uskoa tuotteeseensa niin kuin hampurilaisketju uskoo omaansa. Nyt kirkossa vallitsee puheen ja saarnan sekä retorinen että sisällöllinen kriisi. Riikonen lainaa professori emerita Päivikki Antolaa, joka kirjoitti Helsingin Sanomissa: ”Luterilainen saarna on nykyisin lempeästi suostuttelevaa; se on jumaluusopillinen esitelmä, ei saarna.”
   On todennäköistä, että kirkosta eroaminen yleistyy. Nyt kirkolla on usein iso työntekijämäärä pientä kohderyhmää varten, kun sen pitäisi jalkautua ja tavoittaa nekin, jotka nyt jäävät ulkopuolelle. Riikonen ennustaa, että pieniä hengellisiä yhteisöjä syntyy entistä enemmän, ja kirkon täytyy oppia elämään näiden liikkeiden kanssa.
   Riikonen puhuu isättömien sukupolvesta, jolle maalliset ja hengelliset auktoriteetit ovat kauhistus. Kun isä on poissa, vertaisryhmät, toverit ja internet, tulevat entistä tärkeämmiksi. Sodan jälkeinen sukupolvi kasvoi ilman isää eikä oppinut kunnioittamaan ketään. Riikonen siteeraa päätoimittaja Tapani Ruokasta, jonka mukaan suomalaista kulttuuria leimaa häpeämättömyyden nousu.
   ”Mitä häpeämättömyys merkitsee? Me ahnehdimme lisää. Me varastamme, valehtelemme, himoitsemme lähimmäisemme omaisuutta ja haluamme koko ajan lisää. Me olemme yhä enemmän sitoutuneet pinnalliseen pikakulttuuriin, jossa kaikki pitää saada nopeasti ja ilmaiseksi. Me emme enää kunnioita 10 käskyn periaatteita. Me puhumme pahaa toisistamme emmekä anna oikeaa todistusta lähimmäisestä. Me emme ole tyytyväisiä siihen, mitä meillä on, vaan me vaadimme koko ajan lisää. Me emme ole kiinnostuneita yhteisistä asioista, vastuun kantamisesta ja kokonaisuudesta. Me olemme uhranneet lapsemme ja nuoremme välinpitämättömyyden alttarille, koska meidän omien tarpeittemme tyydyttäminen on meille tärkeämpää. Vastuullisesta vanhemmuudesta ja aikuisuudesta ei saa puhua, koska meitä ei saa muka syyllistää. Me emme halua kohdata kasvoista kasvoihin lastemme ja nuortemme ja yhä kasvavien kansankerrosten ahdistusta”, Riikonen kirjoittaa. 

Häikäisevä
pimeys

Riikosen mukaan Suomi jakautuu arvojen suhteen kolmeen hyvin erilaiseen alueeseen: pääkaupunkiin, muihin kaupunkeihin ja maaseutuun. Maaseudulla arvot innostavat ihmisiä ja sieltä löytyy vielä yhteisöllisyyttä, joka kaupungeista usein puuttuu. Riikonen muistaa lapsuudestaan Tuusulan Nuppulinnasta, kuinka naapurit tulivat ilmoittamatta kahville. Nyt pitää aina ilmoittaa vähintään kännykällä etukäteen. Tällaista ”otat sie kahvia”-mentaliteettia Riikonen kaipaa nykyaikaankin. Hän kertoo, kuinka ilahtui, kun hänen 20-vuotias poikansa ensimmäiseksi kysyi ”otatko kahvia”, kun isä ensimmäisen kerran vieraili pojan uudessa asunnossa.
   Vaikka itsekkyys on hallitseva trendi, vastakkaisia merkkejä näkyy myös eri puolilla. Riikosen mainitseman Roska päivässä-liikkeen lisäksi kirkon sisällä on noussut erilaisia keskinäisen välittämisen liikkeitä, joista hän mainitsee Rakentavia ratkaisuja - liikkeen, Veikko Hurstin työn ja Mummon kamarit. Kirkon ulkomaanapu tekee työtä Pietarin katulapsien hyväksi, ja miehet lähtevät vapaaehtoisesti rakentamaan Venäjälle tai Afrikkaan.
   Riikonen kirjoittaa suomalaisten kansantaudista, masennuksesta, että sekin voi olla Jumalan armon välikappale. Hän käyttää ruotsalaisen teologin Owe Wikströmin termiä häikäisevä pimeys. Se tarkoittaa, että vaikka Jumala on ilmoittanut itsensä meille, häntä on mahdoton käsittää. Usein ajattelemme olevamme tunteiden yössä, jossa ei näy pienintäkään valonpilkettä. Tämän erämaan, epätoivon suon, hengen köyhyyden tuntevat kaikki masentuneet ihmiset. Mutta juuri Jumalan poissaolossa on jotakin mahtavaa, ja juuri lyömällä minua laimin Hän pakottaa minut ajattelemaan itseään.
   Luottamuksen saavuttaakseen ihmisen on kuljettava yön läpi. Riikonen kirjoittaa: ”Tähän sopii perusohjeeksi rakastava tarkkaavaisuus. Se on odottamista. Se on aktiivista ja luottavaista odottamista, jossa katse kiinnitetään Kristukseen. Ihminen saa sanoa psalmintekstin sanoin: ’Herra, kuule kun huudan sinua… älä kätke minulta kasvojasi… älä nytkään jätä minua, älä hylkää…’ Owe Wikströmin sanoin: ’Jos et voi muulla lohduttautua, lohduttaudu levottomuudellasi.’”   

@t:Merja Minkkinen

@e:Teuvo V. Riikonen kirjoittaa:

@l:Nykyisestä trendistä kutsua kaikkea huipuksi: ”Toivottavasti tämä huippuosaamishömppä ei pääse livahtamaan seurakuntien kirkollisiin ilmoituksiin, tai kohta me saamme lukea, miten seurakunnan huippukappalainen puhuu huippulähetyspiirissä huippumummoille huippuvuorilla tehtävästä lähetystyöstä. Päätteeksi syödään huippupullaa huippukahvilla höystettynä. Tai huippudiakonissa mittaa vanhusten huippuverenpaineet huippuvastaanotolla seurakuntatalon huippuhuoneessa. Ottakaa omat huippukokemukset mukaan.”
  
Maahanmuuttajista: ”Toisuskoiset maahanmuuttajat haastavat kirkon uudella tavalla selvittämään, mihin se uskoo. Kun islaminuskoiset ja muut meille vieraiden uskontojen edustajat osoittautuvat niiksi, jotka ottavat uskonsa tosissaan, se tekee hyvää meidän pilalle hemmotellulle luterilaisuudelle… Juuri tämän pohjalta maahanmuuttajat moniuskoisuudessaan ovat meille todellinen siunaus. Moniuskoisuus pakottaa kirkon miettimään omaa julistustaan uudestaan, kun ihmiset omassa etsinnässään tajuavat, että kirkko ei ole ainoa paikka uskonnollisessa etsinnässä.”

Syyllistämisestä: ”Sielunhoito on parhaimmillaan ihmisen vapauttamista syyllisyyteen. Hänelle täytyy osoittaa, että hän on samalla tavalla syyllinen kuin muutkin. Työpaikat, perheet, seurakunnat ja yksityiset ihmiset voisivat paremmin, jos myöntäisimme syyllisyytemme. Tein väärin. Syyllisyyden kohtaaminen on omaan pimeyteen tutustumista, mutta juuri siinä voi olla voima. Kun seuraavan kerran luet jostakin rikoksesta tai ihmisen epäonnistumisesta, muista että me olisimme voineet olla siinä samassa tilanteessa. Martti Lindqvist puhui ’varjosta, joka on myös voima’. Syyllisyyden varjo on voima.”

Vanhemmuudesta: ”Miten tullaan hyväksi isäksi tai hyväksi äidiksi? Tulemalla huonoksi isäksi ja huonoksi äidiksi. Kun ihminen tajuaa olevansa huono isä tai huono äiti, tilanne on hyvä. Kun vanhempi miettii tällaisia, se on merkki siitä, että hän on hyvä äiti tai isä, sillä huonot eivät edes mieti koko kysymystä. Anna itsellesi lupa olla huono isä tai huono äiti. Ei sillä ole väliä, että et osaa välillä kommunikoida, puhua ja ratkoa kaikkia ongelmia. Ei se mitään, että välillä suutut, väsyt ja ajattelet, että ei tästä mitään tule. Sinulla on lupa nukkua pitkään, kuorsata, lihoa, huutaa, suuttua, unohtaa asioita, polttaa ruoka pohjaan, laittaa väärät astiat tiskikoneeseen, ostaa kaupasta väärää ruokaa, röhöttää sohvalla ja antaa itsestäsi juuri sellainen kuva kuin oletkin. Nyt tarvitaan uusi pro huono isä ja pro huono äiti-liike, jossa vanhempia suojellaan kriisiavun tarjoajilta, sielunkaivelijoilta ja telaketjukallonkutistajilta, jotka jyräävät isät ja äidit. Isä ja äiti eivät saa olla edes huonoja isiä ja huonoja äitejä, vaikka juuri se olisi lapsen suojelemista. Juuri siinä olisi mukana lapsen näkökulma.”