YK:n RAUHANPÄIVÄ SAVONLINNASSA
21.9.2008 / Kylpylä Casino

YK:n rauhanpäivä ja kokemuksia rauhanturvaamisesta Afganistanissa

”Onko ollut pahoja paikkoja?”
Tämä oli yleisin kysymys, joka minulle tehtiin puolen vuoden aikana ollessani palvelusvapaalla Suomessa kriisinhallintajoukoista Afganistanista. Onko ollut pahoja paikkoja? Kun lähdin tehtävään viime helmikuussa, minulle tuli puhelinsoittoja, jossa ihmiset olivat hiukan pahoillaan kun lähdin täältä turvallisesta Suomesta ja Savonlinnassa yli 4000 kilometrin päähän Afganistaniin, joka on maailman kolmen vaarallisimman ja turvattomimman maan joukossa. Onko ollut pahoja paikkoja?
Laki antaa Suomen Puolustusvoimille kolme tehtävää. Ensimmäinen on perinteinen maanpuolustus. Toinen on siviiliavun antaminen, joka nähtiin esimerkiksi Nokian vesikriisin yhteydessä. Kolmas on kansainväliset kriisinhallinta- ja rauhanturvatehtävät. Ne ovat siis oleellinen osa Suomen Puolustusvoimien työtä.

Rauha ei ole itsestäänselvyys. Kun toinen maailmansota alkoi, rikottiin noin 4800 rauhansopimusta. Kansojen välisten rauhansopimusten keskimääräinen ikä on ollut 2,5 vuotta. Toisen maailmansodan jälkeen ei ole ollut yhtään joulua, etteikö jossakin päin maailmaa olisi ollut sota menossa.
Suomalaiset ovat saaneet viettää rauhallista elämää yli 60 vuotta. Se ei olisi ollut mahdollista, elleivät suomalaiset naiset ja miehet olisi yli 60 vuotta sitten hoitaneet omaa velvollisuuttaan ja yhteistä osuuttaan oman maan puolustamisesta. Tänään Suomi on rikas, rauhallinen ja vakaa maa, jolla on myös varaa auttaa muita maita. Vain itsenäiset ja vapaat kansakunnat lähettävät naisia ja miehiä kriisinhallintatehtäviin.

2000-luvun alussa Afganistan – tuo vuoristoinen ja vieraanvarainen maa – oli Taleban hallinnon alaisuudessa. Se oli aikaa, jolloin naisilta oli kielletty koulussa ja työssä käynti. Se oli aikaa, jolloin kuka tahansa milloin tahansa joutui mielettömän väkivallan kohteeksi. Se oli aikaa, jolloin lapsilta oli kielletty jopa leijojen lennättäminen. 2000-luvun alussa Afganistanissa oli jatkunut yli 20 vuotta sotatila. Maa oli yritetty miehittää, se oli joutunut välillä anarkian aikaan ja lopulta siitä oli tullut kansainvälisen terrorismin, väkivallan ja sodan runtelema maa, josta eniten kärsivät tavalliset ihmiset. Se oli maa, josta Afgaani-syntyinen kirjailija Khaleid Hossein kirjoitti Leijapoika kirjassa ”Afganistan on kuin kaunis kartano, joka on liattu jätteillä, ja jonkun on vietävä jätteet ulos”.

Kun Taleban-hallinto, - jonka vain kolme valtiota oli tunnustanut lailliseksi – kukistui, hyvin nopeasti Kansainvälinen yhteisö YK:n mandaatilla valtuutti NATO-johtoisen rauhanturvaoperaation, joka on tähän mennessä historian kaikkien aikojen suurin, vaativin ja myös vaarallisin operaatio. Arviolta yli 50.000 sotilasta – jopa 70.000 sekä tuhansia siviilityöntekijöitä lähtivät hoitamaan omaa osuuttaan yhteisestä vastuusta saada rauha Afganistaniin. Alkoi mittava jälleenrakentaminen, joka kulminoitui kolmeen sanaan: turvallisuus, hallinto ja kehittäminen.
Tähän tehtävään lähti myös yli sata suomalaista rauhanturvaaja.

Sota on asia, joka jättää jälkeensä aina armeijan, joka ei osaa taistella. Kärsivän ihmisen. Itkevän lapsen. Afganistanin sota sai aikaan valtavan pakolaisaallon, köyhyyden ja kurjuuden, jossa kaikki kärsivät, mutta eniten naiset ja lapset – miesten keskittyessä sotalordien tehtävään. Tuhottuja taloja. Särkyneitä ihmisiä.
Mutta erityisesti sota vaikuttaa kahteen asiaan – niin myös Afganistanissa. Nimittäin köyhyyteen ja naisen asemaan.

Afganistan on maailman alikehittyneimpiä, turvattomimpia ja köyhimpiä maita. Valtion budjetista noin 65 % tulee maan ulkopuolelta. Maan väestöstä 75 % asuu köyhällä maaseudulla ja terveyspalveluista 80 % on kaupungeissa. Suomalainen ja Afganistanilainen köyhyys eivät ole toisiaan poissulkevia. Suomalainen köyhyys ei ole samanlaista absoluuttista köyhyyttä kuin kehitysmaissa. Afganistanissa ei ole edes jaettavaa. Kansainväliset kriisinhallintajoukot järjestivät usein operaatioita, joissa köyhiin kyliin vietiin peruselintarvikkeita, hiiliä, vaatteita ja muuta jokapäiväiseen elämään tarvittavia asioita. ”Tällä pystyn lämmittämään tämän kylmän talven yli” sanoi viime talvena yksi afgaani-isä saatuaan 50 kilon hiilisäkin itselleen ja lapsilleen.
Vierailimme kerran köyhässä Afgaanikylässä, joka sijaitsi päätieltä yli 40 kilometrin päässä ja matka sinne kesti huonokuntoista tietä yli 3 tuntia. Kylän suurin ongelma oli veden puute ja sen mukana kaikki muu. Suomalainen upseeri kysyi, onko kylästä löytynyt aseita ja miinoja. Siihen kylän uskonnollinen johtaja Mullahi vastasi meiltä sanat riisuen.
”Ei täällä ole ollut koskaan sotaa. Eivät täällä ihmiset kuole aseisiin, vaan nälkään ja janoon. Köyhyyteen”. Afganistan on maa, jossa on vuosikymmeniä sodittu. Samalla se on – kuin mikä tahansa muukin sodasta kärsinyt – maa, jossa on miljoonia köyhiä, jotka eivät tiedä mitään sodasta, vaan ainoastaan sodan seurauksista. Köyhyydestä.

Toinen asia mihin sota on vaikuttanut Afganistanissa, on naisen asema. ”Kansainvälisen yhteisön keskeinen tehtävä Afganistanissa on varmistaa, että myös naiset ja tytöt voivat käydä koulua.” Näin sanoi Tasavallan Presidentti Tarja Halonen naisvaikuttajien konferenssissa naistenpäivänä Brysselissä. Halosen viestin kärki osui oikeaan kohteeseen. Jos jossakin yli 20 vuotta jatkunut Afganistanin sotatila on vaikuttanut, niin naisen asemassa ja tyttöjen mahdollisuudessa koulutukseen. Tilastot puhuvat armottomuudellaan samaa. 80 % Afgaani-naisista on vailla koulutusta ja tyttöjen osuus kouluttamattomista lapsista on kaksi kertaa suurempi kuin poikien osuus. Tämä näkyi myös Afganistanin vuoden 2004 presidentinvaaleissa naisten äänestysprosentin jäädessä alhaiseksi. Mutta lukujen takana on toinenkin todellisuus, joka on yleistä sotaa käyvissä maissa. Maissa, joissa ei ole rauhaa. Vahvat naiset vievät yhteiskuntaa eteenpäin.
Sanoin ääneen jossakin haastattelussa, että puoli vuotta kriisinhallintajoukoissa teki minusta naisasiamiehen. Mitä se tarkoittaa ja mitä se ei tarkoita? Katselin tuota maata omien tyttärien silmien kautta. Minulla on myös poika ja kaikista lapsistani olen ylpeä, mutta katselin tuota kaunista, karua ja vieraanvaraista maata tyttärieni silmien kautta. Heidän, jotka ovat saaneet niin paljon Kellarpellon koulun, Savonlinnan musiikkiopiston, Talvisalon yläasteen ja Savonlinnan taidelukion kautta. Heillä on valtavat mahdollisuudet pärjätä elämässään. Ajattelin ja katselin heidän ikätovereitaan. Sitä pientä punapukuista tyttöä joka juoksi karkuun siinä köyhässä kylässä. Tai ajattelen sitä noin 17-vuotiasta – samanikäistä kuin oma tyttäreni – joka oli unohtanut peittää kasvonsa huivilla ja katseemme kohdattua hän heti peitti kasvonsa. Ajattelen hänen kauniita kasvojaan. Tai sitä orpolasten koulun tyttöä, joka muovituolissaan sai luvan vastata meille kysymykseen ”Mitä kuuluu?”.
Ajattelin kirjailija Juha Muurisen sanoin, kun hän arvioi Khaled Hosseinin maailmanmaineeseen noussutta ja Suomenkin käännettyjen kaunokirjallisuuden kymmenen myydyimmän joukossa pitkään olleen kirjan ”Tuhat loistavaa aurinkoa” sanoin: ”Ehkä jokin afgaaninaisten uskomattomassa sitkeydessä lumoaa. Ja kirja on eräänlainen ylistys afgaaninaisille, jotka kykenevät löytämään ilon vaikka matkijalinnun liverryksestä. Ja kestävät. Onhan heillä bukhansa eli huntunsa, jotka kätkevät mustelmat, ruhjeet, häpeän, nöyryyttämisen”
Mutta mitä muuta opin? Sen että on meillä täällä Suomessa vielä jotakin ihan hyvinkin. Juuri tästä voi nousta myös motiivi rauhantyöhön. Sillä se on yhden ihmisen työtä.

Arvoisat YK:n rauhanpäivän iltajuhlaan osallistuvat naiset ja miehet!
Minulla on unelma, sanoi Martin Luther King.
Myös englantilaisella nuorella miehellä Jeremy Gilleyllä oli unelma, mitä yksi ihminen voisi tehdä rauhan edistämiseksi maailmassa? Voisikohan maailmaan tulla päivä, jona kaikki taistelut taukoaisivat ja kaikki ihmiset voisivat elää rauhassa edes yhden päivän. Se olisi maailman rauhan päivä.
Mutta se vaatii työtä sen rauhan eteen?
Se vaatii joskus myös pahoja paikkoja. Niitä pahoja paikkoja, joista minulta kysyttiin. Maailma ei tule paremmaksi pelkäämällä pahoja paikkoja, vaan tekemällä työtä rauhan hyväksi, jotta pahoja paikkoja olisi vähemmän. Maailma ei tule paremmaksi miettimällä vain omaa turvallisuutta ja hyvää osaa, vaan tekemällä työtä, että mahdollisimman monella tytöllä ja pojalla, naisella ja miehellä olisi huomenna rauhan päivä.

Viime vuoden toukokuun 23 päivä Afganistanin Maimanan kaupungissa olleesta kriisinhallintajoukkojen leiristä lähti norjalaisia lääkäreitä ja sairaanhoitajia auttamaan Afganistanilaisia. Tuohon joukkoon mukaan lähti suomalainen kersantti Petri Immonen turva- ja suojamieheksi. Vain muutaman sekuntia erotti sen, että tuossa tienvarsipommin räjähdyksessä olisi kuollut 5-6 lääkintähenkilöä. Vain yksi kuoli. Suomalainen Petri Immonen ei pelännyt pahoja paikkoja.

Työtä rauhan hyväksi tulee tehdä. Eri tavalla ja eri paikoissa.
Meidän tulee unelmoida ja rukoilla paremman ja rauhallisemman maailman puolesta. Ei ainoastaan unelmoida, vaan myös työtä tekemällä. Siitä yhtenä upeana osoituksena on tämä Savonlinnassa järjestettävä Rauhan päivän ohjelma.

Ehkä kerran tulee päivä, jolloin maailmassa on rauha. Ehkä kerran tulee päivä, jolloin Afganistanilainen tyttö voi mennä kouluun ja poika pelata jalkapalloa kunnon kentällä. Ehkä kerran tulee päivä, jolloin Afganistanilaisen naisen ei tarvitse pelätä. Ehkä kerran tulee päivä, jolloin isoisä voi istua rauhassa lapsenlapsi sylissä katsoen Afganistanin kaunista auringon laskua.
Ehkä kerran tulee päivä, jolloin Kabulin puutarhat kukoistavat, perheet viettävät aikaa puistoissa, rakastavaiset istuvat rauhassa ja kahviloista kuuluu naurua. Ehkä kerran tulee päivä, jolloin Afganistanin taivas on täynnä leijoja.

Ehkä kerran tulee päivä, jolloin maailma ei ole enää niin paha paikka.