KRISTILLISEN ELÄKELIITON SYYSJUHLA
Savonlinnan kristillinen opisto, 10.10.2010
Teuvo V. Riikonen, rehtori, kirjailija

ARVOISA LIITON PUHEENJOHTAJA, HYVÄ KRISTILLISEN ELÄKELIITON SYYSKOKOUKSEN OSANOTTAJAVÄKI

Kotikylälläni Tuusulan Nuppulinnassa asui vanha poika Ensio äitinsä kanssa. Kun Ensio oli iältään 70 vuotta, niin äiti oli jo yli 90 vuotta. Kerran naapuri oli heillä kylässä ja istui Ension kanssa tuvassa. Juuri silloin Ension äiti tuli sisään kantaen suurta perunasäkkiä. Naapuri kysyi äidiltä ”Eikö se tuo Ensio olisi voinut kantaa sen säkin sisälle?” Siihen yli 90 v. äiti vastasi ”No kun tuo Ensio on jo niin vanha….” Tämä tositarina kertoo paljon siitä, mikä on ratkaisevaa suhteessa ikään. Se on asenne. Ension äidin asenne oli oikea, vaikka siinä mukana on ollut huumoriakin.

Tällä viikolla Suomessa on vietetty valtakunnallista vanhusten viikkoa, joka on sisältänyt monenlaista ohjelmaa eri puolilla Suomea. Ensimmäistä valtakunnallista vanhusten teemapäivää vietettiin 1954 ja vuonna 1967 vakiintui vanhusten teemapäivä vietettäväksi lokakuulle ja päivä lienee maamme vanhimpia teemapäiviä. Jo vuonna 1954 todettiin, että päivän tarkoituksena on saada kaikki ne, joilla on ”elossa vanhenevia omaisia, näitä silloin muistamaan ja tuomaan ilmi koko yhteiskunnan kiitollisuus sille polvelle, joka on nykypolven elämän rakentanut.”

Tällä viikolla on kiinnitetty huomiota ikäihmisten hyvinkin erilaisiin tarpeisiin. ”Meitä on moneksi” teema muistuttaa, että vanhusten kunto, varallisuus ja toiveet vaihtelevat yhä enemmän.
Mutta tässä juhlapuheessani otan esille sen teeman, että vanhuus on arvokas osa elämää. Meillä jokaisella on oma kokemus omista vanhemmista ja isovanhemmista. Vaikka isäni kuoli ennen syntymääni, niin sain pitää oman äitini 76-vuotiaaksi, toisen mummoni ja myös toisen pappani yhdeksän kymppiseksi ja myös hoitotätini yli yhdeksänkymppiseksi.  Kun nyt tänä vuonna 50 v täyttävänä, muistelen elämääni, siellä on ollut useita merkittäviä vaikuttajia, jotka ovat olleet ikä-ihmisiä, eläkeläisiä ja vanhempia.
Yksi meidän yhteiskuntamme suurimpia ongelmia on, että kulttuurissamme on paljon virheellistä ja kielteistä suhtautumista vanhuuteen. Nopeutta ja tehokkuutta pidetään tärkeinä, mutta elämänkokemusta arvostetaan liian vähän.

Me tiedämme, että vanhetessa ihmisen fyysiset ja psyykkiset ominaisuudet muuttuvat yleensä hitaasti, mutta sairaudet voivat nopeuttaa muutosta. Siksi on tärkeää myös olla eri-ikäisten kanssa, mihin myös kaupunginjohtajamme eilisessä puheenvuorossa viittasi.  Siihen liittyy myös yhteydenpito nuorempiin, lapsiin ja lapsen lapsiin. Silloin voi kokea jatkuvuutta. Vaikka vanhuuteen kuuluu tietty varovaisuus, mutta myös tietty radikaalisuus. Huumorin avulla voi suhtautua asioihin eri tavalla.
Nuoremmat, jotka luulevat, että olen parempi, voivat huomata, että on niillä vanhemmillakin ihmisillä kokemuksia ja saavutuksia. Tämän huomasin pari viikkoa sitten, kun olin Joutsenossa juoksemassa neljännellä vuosikymmenellä kahdennentoista maratonin. Minun takanani tuli vähän vanhempi mies maaliin. Maalissa kuulin että hän oli 67 vuotta vanha, joka juuri juoksi maratonin 1390 kerran. Siis aivan totta, 1390 kertaa juossut maratonin lähes 70 vuotias mies.
Tämä on oikea asenne.

Kun me kaikki vanhenemme, meidän ikämme karttuu koko ajan. Tulemme ajan mittaan lapsuuden, nuoruuden, keski-iän ja vanhuuden kautta tekemisiin monenlaisen elämänkokemuksen kanssa. Teemme matkaa näiden elämänvaiheiden kautta, mutta vaikka voisi olettaa, että tämä yhdistää meitä, näin ei aina ole.
Yhteinen ikääntyminen ei aina yhdistä meitä. Vanhat eivät aina tahdo ymmärtää nuoria eivätkä nuoret aina vanhoja. Eräässä Sosiaali- ja terveysministeriön Vanhusbarometrissä sanottiin, että ikäsegregaatio ( = ikä yhdistää, mutta myös erottaa ) varjostaa sosiaalista kanssakäymistä. Miltei kaikki yli 60 vuoden ikäiset vastaajat olivat yleisesti sitä mieltä, että nuorten kanssa pitäisi olla useammin tekemisissä. Kuitenkin kontaktit nuoriin näyttivät vähentyneen. Nuorilla, keski-ikäisillä ja vanhoilla on kullakin paljolti omat ympyrät.
Yhteiskunnassamme on liian vähän sellaisia toiminta-areenoita ja sosiaalisen elämän areenoita, joille pääsy ei olisi kiinni iästä. Mutta on myös muistettava, että ikään perustuva syrjintä koskee myös nuoria eikä vain vanhempia. Mutta erityisesti vanhemmat työnhakijat saavat tuntea sen nahoissaan.
Yhteiskunnassa ihmistä arvostetaan yleensä työn kautta ja siksi onkin ihmeellistä, että ikääntyvää ihmistä, jolla mahdollisesti on kokemusta enemmän työstä, kokevat sen, että he ovat liian ikääntynyttä työvoimaa. Vaikka väestö vanhenee Suomessa ja kaikkialla maailmassa, ihmiset kuitenkin kulttuurisesti kieltävät tämän ja kuvittelevat koko ajan nuorentuvansa. Mediassa esitetään elämäntapaihanteita, jota mainonta korostaa nuoruudella, jossa normaali vanheneminen kielletään. Tämän seurauksena jo sana ”vanhus” tai ”vanha” on julistettu melkein kieltoon. Vaikka niin on osittain tehty, ettei ihmisiä leimattaisi, samalla vihjaistaan että vanhuudessa on jotain vikaa. Miksi pitäisi luopua vanhasta kunnon ”vanha”-sanasta ja siihen liittyvistä myönteisistä merkityksistä. Miten käy vanhoille, jos vanhaa pidetään jo sanana ongelmallisena.
Seniori, ikääntyvä, ikäihminen tai vanhus? Monissa tutkimus ja kehittämisohjelmissa vanhus on määritelty yli 75 vuotta vanhaksi. Vuosina 2015-2030 Suomessa yli 75 vuotta vanhojen ihmisten määrä kaksinkertaistuu nykyisestä. Siksi kehitellään erilaisia vanhuspolitiikkaan liittyviä ohjelmia, kehittämisprojekteja ja selontekoja. Tavoitteissa on huomioitu vanhusten ennaltaehkäisevä toiminta, kuntouttava toiminta, laitoshoidon laadun parantaminen, omaishoitajien aseman parantaminen sekä kuntien, yksityisen, kolmannen sektorin ja seurakuntien yhteistoiminnan parantaminen. Se on juuri sitä, mitä Kristillinen eläkeliitto ja monet muut kansalaisyhteiskunnassa syntyneet kolmannen sektorin toimijat tekevät arvokkaalla tavalla.
Vanhusten hyvin voinnin riskitekijöiksi mainitaan yksinäisyys, alakuloisuus ja masennus. Monien turvattomuuden tunnetta lisäävät toimeentulovaikeudet, terveyden heikkeneminen, päivittäisen avun tarve, asumisen muuttuminen ystävien tai omien lasten puuttuminen vain joitakin mainitakseni. Juuri tämän takia tarvitaan aktiivista toimintaa ikäihmisten kohdalla. Tai saanko sanoa, vanhusten ja meidän tulevien vanhusten kohdalla.
Jos nyt meillä Suomessa 5 % vanhuksista kärsii yksinäisyydestä, prosenttiluvun voidaan olettaa kasvavan lähivuosina, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle. Yhteiskunnassa oleva itsekkyys, oman edun tavoittelu, tehokkuus ja monet muut asiat vaikuttavat siihen, että meillä on yhä enemmän yksinäisiä ja hylättyjä vanhuksia. Meidän on kaikkien toimittava yhdessä, niin että kaikilla - myös vanhemmilla ihmisillä on hyvä olla, heitä arvostetaan ja kunnioitetaan. Se näkyy siinä, että heillä on tunnustettu paikka elämässä ja eikä ketään jätetä yksin.

Meidän on muistettava, että me ihmiset vanhenemme kukin omalla tavalla. Mutta meidän elämässä, olimme minkä ikäisiä tahansa on aina mukana menneisyys. lapsuus, nuoruus, keski-ikä ja kaikki elämän vaiheet. Meillä on oma arvokas elämänhistoria. Ikävuodet eivät paaluta elämänpolkuja tarkasti ja yhdenmukaisesti.
Arvoisa juhlayleisö! Palaan edelleen tuohon puheen alun ajatukseen. Asenne ratkaisee. Näin on myös oppimisessa, ja monessa muussa asiassa. Viime vuosina on yhä enemmän puhuttu elinikäisestä oppimisesta. Nuoremmat usein luulevat vanhemmistaan erilaista, kuin mitä heillä on ollut elämässään. Muistan tämän oman äitini kohdalla, kun hänen kuolemansa jälkeen kävin hänen jäämistöä läpi. Selvisi, että hän oli useiden ystävien kanssa aktiivisesti käynyt erilaisissa kulttuuriharrastuksissa, näyttelyissä ja tutustumiskohteissa.
Kristillisen eläkeliiton toiminta on hyvä esimerkki, että aktiivisesti ollaan kiinnostuneita niin maan päällisistä asioista kuin iankaikkisista asioista. Kuoro on opiskellut, harjoitellut ja esiintynyt jo perjantaista asti. Eilen on oltu kaupunkikierroksella ja tänään jumalanpalveluksessa. Elämä on elinikäistä oppimista. Asenne ratkaisee.
Tänään on Suomen kansalliskirjailija Aleksis Kiven päivä. Mikä oli tuon lahjakkaan kirjailijan luomisvoiman sytyke? Siinä oli mukana hämmästyttävä mielikuvitus, ihmistuntemus, toisaalta yhä uudelleen ilmenevä rakkaus ja myötätunto lähimmäisiä kohtaan. Asenne ratkaisi.

Noin kymmenen vuotta sitten minulle soitti eräs Puumalalainen mies, jota en tuntenut. En myöskään tiennyt hänen ikää. Hän esitteli itsensä Aarne Valkoseksi ja kysyi ”pääseekö sinne teidän opistolle opiskelemaan. Yritin toiseenkin kansanopistoon, mutta sinne ne eivät minua ottaneet…” Tässä vaiheessa minua rehtorina alkoi kiinnostaa syy tähän, miksi häntä ei otettu ja kysyin sitä häneltä. Aarne vastasi ”ne väittivät, että olen liian vanha…”

Jatkoin kysyen: ”no kuinka vanha sinä sitten olet?” Aarne sanoi, että ”en minä ole vasta kuin 89 vuotta…” Olin vähän aikaa hiljaa ja sanoin: ”Tule tänne, meillä kysytään lääkärin todistusta vasta 120-vuotiailta…” Aarne tuli ja opiskeli puolitoista vuotta Raamattu linjalla ja usein senkin jälkeen soitteli ja kävin häntä tapaamassa. Pari-kolme vuotta sitten Aarne tuli keväällä kannatusyhdistyksen kokoukseen 96 –vuotiaana ja kehotti rehtoria: ”Ei muuta kuin suoraan eteenpäin…”

Samalla linjalla kymmenen vuotta sitten Aarne tutustui 22 vuotta vanhaan Anttoniin ja heistä tuli hyvät ystävät, jotka kävivät uimassa ja pitivät yhteyttä. Kun viime keväänä toukokuussa olin Puumalan kirkkomaalla saattamassa lähes 99 – vuotiasta Aarnea haudan lepoon, niin toisena kanssani kukkia oli laskemassa tuo Antto. Ystävyys säilyi loppuun asti, eikä ikä ole este sukupolvien väliselle yhteydelle. Asenne ratkaisee.
Mutta on tässä vielä yksi puoli jäänyt sanomatta. Ja se on tärkein. Kristillisessä ihmiskäsityksessä ihminen nähdään Jumalan luomana ja tämän kuvana. Jokainen ihminen on ikään katsomatta ainutlaatuinen ja arvokas. Ihmisen elämään kuuluu myös yhteisöllisyys. Me tarvitsemme toisiamme. Meillä on vastuu omasta elämästä, mutta meidän tulee pitää huolta myös lähimmäisistä ja myös kauimmaisista. Siksi ollaan kiinnostuneita kaukaisten maiden ihmisten asioista. Meillä on varaa antaa omastamme maailman lapsille, sorretuille ja vainotuille. Meillä on velvollisuus viedä hyvä sanoma kaikille kansoille. ”Lähimmäisyys” on meidän kaikkien asia. Kristillinen usko on suuntautunut tätä elämää kohti, mutta aina myös kohti iankaikkisuutta. Kristillinen usko suhtautuu aina myönteisesti ihmisen ikääntymiseen ja vanhuuteen.

Ihmisen elämä on kokonaisuus, jonka Psalmin kirjoittaja tiivistää ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin oli elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” (139:13-16).

Arvoisa juhlayleisö. Elämä on lahja. Loppuun asti. Asenne ratkaisee.
Siksi vielä lopuksi yksi esimerkki tästä asenteesta. Heinäveden Valamon luostarissa asui vuosia sitten munkki Akaki, joka eli 110-vuotiaaksi. Luostarissa hevosmiehenä toiminut isä Akaki säilytti työkykynsä yli 90-vuotiaaksi asti. Vielä yli sata-vuotiaana hän käveli omin jaloin kirkkoon.

Täytettyään 107 vuotta hän sai Heinäveden kunnalta kirjeen, jossa hänet kutsuttiin kansakoulun ensimmäiselle luokalle tietokoneen tekemän valinnan vuoksi. Nimittäin hänen syntymävuoden kaksi viimeistä numeroa (1874) oli sama kuin sata vuotta nuoremmilla koululaisilla, jotka olivat syntyneet 1974. Kerrotaan – en ole varma, onko totta – että hän olisi mennyt ilmoittautumaan kouluun sanoen, että ”kyllä minä koulun aloitin Venäjällä, mutta en tiennyt, että se pitää täällä suorittaa loppuun…”
Arvoisa juhlayleisö!

Jos sinulle tulee vastaava kutsu oman kuntasi koulutoimesta, rehtorina kehotan käy ainakin tarkastamassa onko se vanha todistus vielä voimassa? Elämässä tarvitaan aina uuden oppimista. Mutta muista, asenne ratkaisee!