Puhe Tuusulan Kellokoskella 9.6.2018 ikinuorten Backto70´ tapahtumassa.
Teuvo V. Riikonen

Hyvät Kellokosken vanhat ikinuoret! 
Upeaa nähdä teidät kaikki! Olet tervetullut! Kiva nähdä! 

Meidän pisimmät ihmissuhteet ovat suhteet omiin sisaruksiin. Jos järjestyksessä mennään elämässä, lapset luopuvat vanhemmistaan, puolisot tulevat mukaan parinkymmenen vuoden paikkeilla ja omat lapset sitten myöhemmin. Ihmissuhteet ovat eri pituisia, mutta yhdet suhteet ovat merkittäviä. 
Ne ovat nuoruudessa syntyneet ihmissuhteet. Kodin Kuvalehdessä oli artikkeli näistä ihmissuhteista. Miksi ne ovat erityisen tärkeitä? Kouluajan ystävä tuntee lapsuudenperheesi, nuoruusmokasi ja Pommac-mehujään. Juuri siksi hän on turvallista seuraa.

Ensiksi hänelle ei tarvitse selitellä. Kun yhteistä historiaa on takana vuosikymmeniä, yksi katse tai sana riittää kertomaan, missä mennään. Vaikka ulkokuori muuttuu, ilmeet pysyvät samoina. Oletko se sinä? Saman aikakauden teini ei myöskään kaipaa perusteellista luentoa siitä, mikä oli Kekkosen ajan ilmapiiri, uuden aallon rock-musa, kansakoulusta peruskouluun siirtyminen, Nuorten sävellahja, Pertsa ja Kilu sekä Naapurilähiö. Voitte keskittyä vain muistelemaan, että niitä olisi yhä. Yhdessä on helppo olla myös hiljaa. 

Toiseksi hän on nähnyt mokasi tai ollut niissä osallisena. Ne, jotka tuntuivat teininä maailmanlopulta, mutta naurattavat nyt. Tai eivät ainakaan hävetä enää ihan yhtä paljon kuin silloin. Älä esitä täällä mitään, me tiedämme millainen olet. Kolmanneksi hän tuntee lapsuudenperheesi ja ehkä hän jopa muistaa sen lankapuhelinnumeron. Hän tietää vanhempiesi ärsyttävyydet ja outoudet vuosien takaa. Lapsuusperheeseen ja ikääntyviin vanhempiin liittyviä asioita on vaikea jakaa sellaisen aikuisystävän kanssa, joka ei ole koskaan tuntenut perhettä.  Teiniajan ystävä muistaa yhä, millaista teillä oli. 

Neljänneksi hänellä on paras huumori. Vitsiin riittää usein muutama sana. Muistatko Juhlatalolla leffat, prinsessan kadulla ja opettajien omituisuudet? Penkkareiden jälkeinen aamu! Yölliset riparihiippailut ja  Nuorkan eka disko! Kampauksemme! Tepalla on samanlainen tukka. Viidenneksi hänen kanssaan ei välttämättä tarvitse tehdä mitään. Kun tavataan, turhaa ohjelmaa ei ole pakko keksiä. Riittää, että olette yhdessä. Aivan kuten aikoinaan koulun jälkeen omassa, pienessä huoneessasi.  Enää ette ehkä kuuntele musiikkia mankasta ja juorua luokkakavereista. Olette ehkä nykyään hyvinkin erilaisia, mutta yhdessäolon mutkattomuus on yhä tallella, sillä kuudenneksi hän ymmärtää sinua. Ei kenties ihan joka asiassa, mutta monessa kuitenkin. Miten muutenkaan voisi olla, yhdessä elettyjen vuosikymmenten jälkeen? Häntä ei tarvitse tavata säännöllisesti. Jo ajatus siitä, että hän on olemassa, tekee sydämen lämpimäksi ja olon turvalliseksi.

Hyvä vanha ikinuori, Kellokoskella elänyt! Jokaisella meillä on muistoja täältä. Niin minullakin on neljä muistoa Kellokoskelta, jotka teille jaan.

Ensimmäinen oli kokemus ensimmäisestä työpaikasta. Korkeamäentiellä olevalla tilalla tarvittiin sokerijuurikaspellolla uutta työvoimaa. Palkka oli huikea penni ja metri ja työhön ohjaus lyhyehkö. Aloitin innolla rikkaruohojen harvennuksen ja parin tunnin jälkeen pomo tuli katsomaan työni jälkeä. Muistan vieläkin tuon lauseen, kun hän sanoi minulle ”osan sokerijuurikkaista voi jättää peltoon...” Vaikka työni jälki ei ollut täydellinen, palaute ei ollut parjaavaa kolautetta vaan korjaavaa palautetta.

Toiseksi kokemus mukana olemisesta joukkueessa, tiimistä ja omasta paikasta. Kela oli meidän monien joukkue. Pelasin vuosia fudista, mutta kokeilin myös jääkiekkoa. Innolla harjoituksiin ja sitten tuli ensimmäinen peli. Minut laitettiin nelosketjuun keskushyökkääjäksi. Siihen laitettiin ilmeisesti ne, joilla ei ollut kaikkia varusteita. Minulta puuttuivat mm. hartia, leuka- ja alapääsuojukset. Ja sitten se tuli. Valmentaja heitti nelosketjun kentälle, katsomo mylvi ja joukossa olivat kaikki kylän ja luokan tytöt. Nyt oli Tepan vuoro näyttää. Muistan kun pääsin yksin läpi ja sitten se tapahtui. Kompastuin luistimiini.... 

Mutta siitä huolimatta valmentaja heitti ketjumme kentälle toisen kerran. Nyt olin päässyt jo vastustajan maalille, kun syöttö ja kiekko oli saavuttamassa minut... ja valmistauduin kaikkien aikojen lämäriin, kunnes huomasin olevani persus edellä jäässä ja kiekko toisella puolella kenttää... Tajusin, että paikkani on jossakin muualla ja vähin äänin liukenin joukkueesta pois...

Kolmas oli kokemus ensi-ihastuksesta ja rakkaudesta. Olin 13 vuotias kun kylälle tuli samaan kouluun saman ikäinen tyttö ja olimme eri tilanteissa tekemisissä, kunnes yhtäkkiä tapahtui jotakin. Keltaiset perhoset lensivät vatsalla, iho kipristeli, sydän pumppasi ja olin kokenut uuden ihanan tunteen. Ja kaiken lisäksi tuo tyttö tunsi samoin. Se kaikki oli niin viatonta, kaunista ja vedet virtasivat sydämessämme kuin viereisessä Keravan joessa. Kun 17 vuotiaana lähdin kylältä pois, en koskaan unohtanut tuon tytön katsetta. Silmiä ja kasvoja, jotka olivat maailman kauneimmat. Ja tuota tunteista suloisinta: ensi-ihastusta ja rakkautta. Se oli kuin käteeni olisi annettu punainen ruusu, mutta en tiennyt mitä sille ruusulle olisi pitänyt tehdä. Se olisi pitänyt ojentaa takaisin sille tytölle. Mutta tyttöä en ole unohtanut koskaan.

Neljäs kokemus oli kun vesi kantoi kuin elämä. Se liittyi uimiseen, veteen ja mikä kantaa elämässä. Tietenkin opettelimme uimaan näissä vesissä. Russalla, Häklin montulla ja Jokelan kuopalla, mutta myös tuossa vieressä Keravanjoella. Muistan vieläkin tunteen, joka on palannut muistoihin aina kun elämä on kohdellut vähänkin kovemmalla kädellä. Se oli kokemus vedestä, joka kantaa. Se oli kuin ilma. Se kantoi. Se oli kuin elämä. Se kantaa.

Hyvä ystävä! Kylä on muutakin kuin minun ja sinun kokemukset. Kirjallisuudessa kylä kuvataan monella tavalla. Elokuvat ja TV-sarjat ovat täynnä idyllisiä kuvauksia kylästä, joka elää. Kylät, jotka elävät, niistä kirjoitetaan kyläkirjoja, kulttuuri on vilkasta ja ollaan ylpeitä, jos oma kylä mainitaan. Omalta kylältä lähteneitä ja pitkälle päässeitä arvostetaan. Eija Vilpas ei ole vain yksi Suomea parhaimmista näyttelijöistä, vaan yksi meistä. Kylä on kylä jokaiselle meille oman elämän kivenpyörittäjälle.

Kellokosken ruukki aloitti toimintansa 1795 ja kylän muodostivat ja kylään vaikuttivat muutamat asiat. Tehdas, sairaala ja ruotsinkielinen väestönosa, vaikka nykyään ruotsia äidinkielenään puhuvien väestöosuus on parisen prosenttia. Ei ihme, että Kellokoski valittiin vuoden uusmaalaiseksi kyläksi 1996. Mutta meille tämä kylä ei ollut vain historiaa, tehdas, sairaala ja på svenska vähemmistö. Meille tämä oli se ainoa, paras, oikea ja ainutlaatuinen kylä, joka jätti meihin jälkensä. Osa meistä jäi tänne, jotkut päättivät että eivät ikinä palaa ja osa ei enää halua tulla. Osa meistä on jo kirkkomullassa ja osaa viesti ei tavoittanut tai jokin esti tulemasta. 

Mutta sinä tulit. Takaisin kylälle. Backto70`

Muistatko Kekkosen ajan suomettuneen ilmapiirin, kun ihminen meni kuuhun, Viren voitti kultaa ja poliitikot olivat silloin Virolaisia ja Karjalaisia sekä niitä joita ne ovat vieläkin eli Väyrysiä. Muistatko kun meitä pyöritti kolme Hoota eli Hector, Hurriganes ja Hullujussi. Ake tempas kivellä päähän, kun Get On valittiin parhaaksi biisiksi Euroopassa ja Hullujussi esiintyi juhlatalolla. Kellokoski oli meille kuin Suomenlinna Helsinkiläisille. Siellä on kaunista, mutta hankala päästä. Nuppulinnaan ja Jokelaankin pääsi junalla.

Me olimme täällä kylällä, jossa vanhemmat hankkivat leipänsä tehtaasta, sairaalasta tai jostakin muualta. Elintasomme ei ollut korkea, mutta jotkut meistä pääsivät jo nuorempana näkemään enemmän. Elimme täällä sairaalan varjossa prinsessan kanssa tai oliko niin, että prinsessa hallitsi meitä ja koko kylää ja me olimme osa hänen hoviaan, kunnes hän jätti meidät ja muutti Nikkilän talvipalatsiin. 

Oliko tässä yksi syy, että meistä tuli ehkä vähän suvaitsevaisempia kaikkea erilaisuutta kohtaan? Oliko tällä kylällä vähemmän kiusaamista? Tekikö kylä meistä kylämme näköisiä? Mitä meistä tuli? Sitä voit tänään kysyä kaveriltasi. Mutta muista, me tiedämme mistä sinä olet? Millainen olet. Olet yksi meistä. 

Kolmisen vuotta sitten viisi meistä aloitti kirjoittelemaan keskenään. Muutamien kanssa emme olleet tavanneet yli 30 vuoteen. Kaksi vuotta sitten tapasimme toisemme ja parikymmentä muuta vanhaa kaveria. Mistä puhuimme? Siitä mihin jäimme yli 30-40 vuotta sitten. Miksi näin? Me tiedämme toisistamme jo riittävästi. Mitä meistä tuli? Insinöörejä, taxikuskeja, yrittäjiä, kauppamiehiä ja teologeja, mutta olemme kävelleet samoja polkuja. Jaloissamme on samaa multaa. Siksi järjestimme tämän päivän: rakkaudesta Kellokosken multaan.

Hyvä kaveri vuosikymmenten takaa. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Myös tämä puhe. Yli 40 vuotta sitten lähdin täältä kylältä köyhän yksinhuoltajan poikana ajatellen ”ei koskaan enää takaisin...” Miten väärässä olin jo silloin. Halusin nähdä maailman, kiertää kaikki maat ja maanosat, jotta tietäisin miten muualla on erilaista. Miten väärässä olin silloin.

Olen nähnyt kymmeniä maailman meriä ja virtoja. Kävellyt rannoilla ja kuunnellut koskien kuohuntaa. Välimerellä, Atlantilla ja Mustalla merellä. Egyptin Niilillä, Syyrian Eufratilla ja Andorran kuohuissa, mutta missään vesi ei virtaa ja kuohu niin kauniisti kuin Kellokosken padolla. Kuuntele itse!

Olen kävellyt Espanjassa 760 km 26:ssa päivässä, Afganistanin vuoristossa 42 kilon sotilasvarustus selässä ja Tansaniassa Maasai Maran luonnonpuistossa. Olen nähnyt Islannin kuumat lähteet, Dubain korkeat talot ja Japanin minuutilleen kulkevat luotijunat. Mutta missään ei ole niin miellyttävää kävellä kuin Nuppulinnasta Kellokoskelle ja Linjatien kautta Linjamäkeen.

Olen keskustellut Säätytalolla hallitusneuvotteluissa Jyrki Kataisen johdolla, YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa diplomaattien kanssa ja Libanonissa Hizbollahin edustajien kanssa. Olen tavannut Israelin presidentin, NATO-maiden korkea-arvoisia upseereita ja eri maiden tiedustelupalvelujen edustajia, mutta missään ei ole niin miellyttävää keskustella kuin ravintola Patovahdissa. Vanhan luokkakaverin kanssa 40 vuoden jälkeen, kun hän neljännen lasillisen jälkeen kysyy minulta, joka olen ensimmäisen lasini äärellä ”Kuule Tepa, onko se tuo uskonto kieltänyt sinulta kaiken mukavan jo 40 vuotta?” Mikään ei ole niin mukavaa, kun saan vastata hänelle että ”kuule se on luostarilaitos, joka mahdollistaa sinulle tuon oluen ja lisäksi myös viskin juonnin...kun munkit eivät saaneet panna muuten, he panivat meille meille nämä juomat...”

Olen ollut Lontoossa Westminister Abbeyssä, Nairobissa slummikirkossa, Jerusalemissa synagogassa, Jordaniassa moskeijassa, Bangkokissa buddhalaisten temppelissä ja Kapkaupungissa mustaihoisten kirkossa, mutta missään ei ole niin mukavaa istua kuin tuossa vieressä Ruukin kirkossa ja hiljentyä Kellokosken hautausmaalla, sillä siellä lepäävät isäni ja äitini. Täällä ovat juureni. Täältä olen. Tästä kaikesta olen ylpeä.  

Hyvä kaveri kaukaa 70-luvulta! 

Kasvoit ja kasvoimme kylällä, jossa sinuun ja meihin kaikkiin vaikuttivat kodin, koulun ja kavereiden lisäksi tehdas, mielisairaala ja kirkko. Ne kaikki näkyvät sinussa ja minussa. 

Siksi Kellokoski, jos sinut unohdan... 

Kellokoski, en unohda!

Kellokoski. Otetaan malja sille!
--
Teuvo V. Riikonen Toiminnanjohtaja, kirjailija