TARVITSEMME UUSIA KIRKKOPYHIÄ
Kirkollinen toiminta ja seurakuntaelämä ei ole ottanut uudistuksista huolimatta tuulta alleen. Monin paikoin samat ihmiset käyvät tilaisuuksissa ja väkimäärät vähenee. Jotakin olisi tehtävä. Vain kirkolliset pyhät tuntuu saavan kansanjoukot liikkeelle. Tästä löytyykin ratkaisu kirkollisen elämän aneemisuuteen ja tyhjiin kausiin. Lisää kirkollisia juhlia. Joka kuukausi pari ylimääräistä uutta kirkollista juhlaa. Ja aiheita kyllä löytyy. Tammikuulle ja alkuvuoteen sopisi ”Kirkollisen lipsumisen vuosipäivä”. Silloin tällöin papisto ja muu seuraväki lipsuu uskonopissa sen verran, että asia kaipaa juhlimista. Samaan viikonloppuun voisi järjestää ylämäkihiihtokilpailut Yhteisvastuukeräyksen hyväksi voitelemattomilla suksilla ikään kuin symbolisoimaan sitä, että ei se uskonopissa pysyminen niin helppoa ole. Kirkolliskokouksetkin voivat erehtyä ja siksi pitäisi olla kevään korvalla ” Apostolisesta uskosta luopumisen” vuosipäivä. Silloin käytäisiin laskemassa seppeleet niiden piispojen ja pappien haudoille, jotka loppuun asti vastustivat uutuuksia ja pitäytyivät alkuperäisessä kristinuskossa. Eläviä ei kannata muistella, mutta kuolleista ei ole enää haittaa kirkolliselle harmonialle. Keväällä tarvittaisiin taas ”Kirkollisen selittelyn juhla”, jossa olisi avoin selittelytilaisuus lehdistölle ja muille kiinnostuneille, ”miten paine valtiovallan taholta ja kun Ruotsissakin on tällainen käytäntö johtaa pakottavasti siihen, että on suorastaan mahdottomuus olla muuttamatta uskonoppia ja käytäntöä ja kun ihmisetkin ovat nykyään niin heikkoja ja ei meillä kristityilläkään aina niin helppoa ole…” Kesällä taas voitaisiin muistella evankelioimistyötä. Nykyään evankelistat alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, evankelioimistapahtumia ei kannata järjestää ja kaikki tuntuu olevan ainakin jollain lailla jo valmiiksi uskossa. ”Evankelioimistyö muistoissamme” olisi vuosittain toistuva surujuhla, jossa muisteltaisiin yhdessä sitä viimeistä evankelistaa, joka meidän seurakunnassa vieraili. Perinteisesti seurakunta-elämää sävyttää riitely ja torailu. Vähä väliä on kapitulissa valitusta ja lääninrovastit selvittää seurakuntien ilmapiiriä ja työmotivaatiota. Tämän vuoksi pitäisi vuosittain olla ”Kyllä täälläkin osataan – heipparallaa ja halolla päähän” juhlat, jossa seurakuntalaiset saisi oikein sydämen kyllyydestä riidellä. Kirkkohallitus toimittaisi paikalle kalvakkaan näköisiä hiippakuntakonsultteja luennoimaan. Jo pelkästään heidän läsnäolo saisi ihmiset sen verran pahalle tuulelle, että riitahan siitä syntyisi. Seurakuntatilojen seinillä on useiden mahtimiesten ja naisten kuvia. Niitä kuvia pitäisi hankkia lisää. Jokainen, joka seurakuntavaaleissa pääsee vähintään varasijalle saisi kuvansa seinälle. Jos sitten vuoden aikana tarpeeksi tupeloisi olisi ”Muotokuvan peittämisjuhla”. Kirkkoherra airueiden ympäröimänä pitäisi muotokuvan peittämispuheen ja sen jälkeen 2 kirkkovaltuutettua peittäisi kuvan mustalla lakanalla. Piispoilla väitetään pissan nousevan päähän jo puolen vuoden virassa olon jälkeen. Joka hiippakunnassa olisi vuosittain ”Piispan pissan päähän nousemisen” vuosipäivä, jota juhlistettaisiin simalla ja tippaleivällä. Silloin tällöin myös seurakuntaväen keskuudessa on kiusausta puhua pahaa lähimmäisestä. Tätä varten olisi syksyllä ”Hiippakunnalliset panettelupäivät”, jolloin kokoonnuttaisiin alueellisesti panettelemaan pappeja, valtuutettuja, poliitikkoja ja muita hyväpalkkaisia. Seurakunnissa on paljon kokouksia, jossa joutuu istumaan pitkään vaikka tekisi mieli lähteä kävelemään ulos. Kynnys lähteä kokouksesta kesken pois on turhan suuri. Vuosittain pitäisi olla tuomiosunnuntaiviikonloppuna ” Seurakunnan kokousviikonloppu”, jossa kerralla istuttaisiin kokouksessa koko viikonloppu ja sieltä voisi poistua kesken pois ilman omantunnon tuskia. SLEY:n johtokunnan jäsenet kävisi konsultoimassa miten kokouksesta kävellään kesken pois. Asiasta tiedotettaisiin Kirkon tiedotuskeskukselle ja sen jälkeen ei ole pelkoa etteikö sitä tiedettäisi koko maassa. Kirkkovuoden aluksi olisi aina ”Pitkällä pyhityksessä päivät”, jossa saisi avoimesti kertoa miten pitkälle on kehittynyt omassa pyhityksessä. Kukaan ei epäilisi, etteikö se voisi olla totta. Kaikki uudet juhlat päätettäisiin yhteiseen virteen 281 säkeistöön 4 ”Jos metsäkyyhkyseltä siivet saisin, pois piilopaikkaan kauas kaikkoaisin…”
Teuvo V. Riikonen
tvr40@suomi24.fi