PASTORI PUHUU RUMIA

Jokaisella uskonnollisella yhteisöllä on oma sanastonsa ja tapakulttuurinsa. Uskolla on sekä kollektiivinen että subjektiivinen kieli. Kollektiivista kieltä ymmärtävät yhteisön omat edustajat. Ulkopuolisen on vaikeaa päästä yhteisöön tuntematta sen kieltä. Hengellisillä liikkeillä on sisäinen kielensä. Se tuo toisaalta turvallisuutta, mutta toisaalta monet julistajat ja kirjoittajat ovat kielensä vankeja. Uskonnollisella kielellä on monimerkityksinen rooli. Sama sana merkitsee eri asiaa eri henkilöille. Usein ihmiset vierastavat toisten erilaisia tapoja ja myös kieltä. Joskus se ilmenee loukkaantumisena tai jopa toisen samaan muottiin pakottamisena, joka rikkoo toisen ihmisen persoonallisuutta. Uskon subjektiivinen kieli on jokaisen henkilökohtaisena kokemuksena ainutlaatuinen. Se heijastaa sitä, mitä kollektiivinen kieli on vaikuttanut ihmiseen kasvatuksen ja ympäristön kautta. Uskon kielen erilaisuuden ymmärtäminen auttaa hyväksymään ja sietämään erilaisuutta. Asiat voidaan sanoa monella tavalla. Uskonnollinen kieli elää kirjallisuudessa, runoudessa, lauluissa, taiteissa ja elokuvissa. Raamatun vaikutus näkyy kielenkäytössä. Kristinuskon ajatusmaailma on juurtunut syvälle suomalaiseen maaperään. Toimittaja, joka suhtautuu kielteisesti kristillisiin uutisiin, levittää huomaamattaan hyvää sanomaa kirjoittaessaan urheilijan piinaviikoista ja epäonnistuneen poliitikon kärsimystiestä.

Kirjojen kirjoittaminen ja painaminen oli 1500-1700-luvuilla pappien etuoikeus. Pietismin mukana postillojen rinnalle syntyi käännettyä hartauskirjallisuutta. Suomalaiset herätysliikejohtajat julkaisivat omien kirjojen ja lehtien lisäksi käännöskirjallisuutta. Näin suomalainen kristikansa opetettiin lukemaan hyviä kirjoituksia. Tämän päivän yhteiskunnassa ja kirjallisuudessa kieli on raaistunut ja koventunut. Keltaisessa lehdistössä on jokapäiväistä ihmisten julkinen nolaaminen. Monille on vieras ajatus, että Raamatun kieli on rehevää, herkullista ja täyteläistä. Siellä nimitellään ihmisiä ”Baasanin lehmiksi”, ”kirotuiksi” ja ”valkeaksi kalkituiksi seiniksi”. Paavalin mielestä kaikki muu evankeliumin rinnalla on ”paskaa”. Jeesus ruoski sanoillaan tekopyhät suohon, ja Paavalin kieli on purevan ironista. Perinteinen saksankielinen postillakirjallisuus on myös tunnetusti rehevää. Herätysliike-johtajien käyttämä kieli on ollut paikoin todella ronskia. Laestadius kirjoitti siveille huorille, rehellisille varkaille ja raittiille juopoille. Seurauksena oli herätys. Me myös hyväksymme, että eri ikäryhmille tulee puhua ja kirjoittaa ymmärrettävällä kielellä. Tätä taustaa vasten suomalainen kristillinen saarna ja kirjoitustyyli on uskomattoman sievistelevää. Se näkyy kristillisten lehtien uutisoinnissa, radion hartauksissa ja perinteisessä hartauskirjakielessä. Kirjoittamisessa ei uskalleta revitellä koko kielen rikkaudella, raikkaudella ja rehevyydellä. Sitä voi tehdä myös yksityistä ihmistä loukkaamatta. Jos se loukkaa meitä kaikkia, se on saavuttanut tarkoituksensa. Kristillinen kirjallisuus potkii palloa omalla kenttäpuoliskolla palvellen pientä vähemmistöä. Tuloksia eli maaleja se saisi aikaan vasta potkaisemalla pallon toiselle kenttäpuoliskolle. Kielen jatkuvasti muuttuessa kristillisenkin kielen täytyy muuttua. Silti sanomasta ei tarvitse tinkiä. Vanhoillisena tunnettu uuspietistinen Uusi Tie -lehti on osoittanut melkoista rohkeutta antamalla tilaa revitellä kielen koko rikkaudella. Palaute on ollut alkuhämmennyksen jälkeen pääasiassa myönteistä. Juuri sen takia kirjoittelu kannattaakin lopettaa tähän.

Teuvo V. Riikonen
tvr40@suomi24.fi