KUNTALEHTI /elokuu 2005

POLITIIKKA ON LIKAISTA PELIÄ

Poliittinen toiminta uudelle kunnallispäättäjälle on uusi mielenkiintoinen maailma. Viiden vuoden luottamustoimien jälkeen voi jo jotakin analysoida.

Neljä päällimmäistä asiaa on tunteen palo, päätöksentekojärjestelmän vaiheet, väärän puolueen edustaja sekä ei ole koiraa karvoihin katsomista.

On hämmästyttävää, miten paljon nimenomaan kunnallispolitiikassa on tunnetta mukana. Tunteet sinänsä ei ole hyvä tai huono asia. Välillä meinaa kuulla itkun tirauksia , kun oma avustuspäätösasia on jäissä. Joku voi yhtäkkiä saada primitiivireaktion ja antaa suoraa palautetta vuoden 1994 lautakuntapaikoista, vaikka vasta 1999 on kaupunkiin muutettu. Yllättävän paljon politiikassa tunnistaa katkeruutta. Kavala vanha toveri petti silloin ja unelmoitu lautakunnan varapuheenjohtajan paikan menetys vei urahaaveet ja yöunet. Yllättävintä on ollut huomata vaalien alla ja jälkeen tapahtuvat tunteenpurkaukset. Vaalivoitto saa aikaisemmin neljä vuotta mukavasti käyttäytyneen muuttumaan täysin. Itse huomasin neuvotteluissa tapahtuneen muutoksen. Yksi uhkaili, yksi piruili ja yksi vähätteli. Vain mulkoilija puuttui. Kun viimeisiä paikkoja jaetaan, silloin korkeallakin oleva henkilö voi muuttua kiukuttelevaksi pikkupojaksi, jolta on viety tikkari.

Toinen asia on se miten vähän sekä poliitikot itse että äänestäjät tietävät hallinnon vaiheista. Valmistelu, esittely, päätös ja toimeenpano. Osa kansasta luulee oikeasti, että poliitikot pääasiassa valmistelevat omia palkankorotuksia, vaikka päättäjiä ei tarvita kuin yhdessä kohtaa. Tekemään päätöksiä. Monin paikoin ovat ongelma luottamusmiehet, jotka sotkeutuvat joka vaiheeseen. Milloin annetaan omin päin lupia kaupungin tai kyläyhdistyksen nimissä, milloin mitäkin? Toisaalta huono valmistelu ja onneton esittely voi turhauttaa päätöksen tekijää. Osa luottamushenkilöistä vielä sotkeutuu operatiiviseen toimintaan ja soppa on valmis. Vaikka politiikkoja tarvitaan vain yhdessä kohtaa eli tekemään niitä päätöksiä, monelle tämä voi olla jatkuvaa miettimistä, montako ääntä tuolla saa ja tuolla päätöksellä menettää?

Kolmas asia on väärän puolueen mies ja nainen. Yksi politiikan kummajainen on, että poliitikot ihan oikeasti eivät kuuntele, jos henkilö tulee väärästä suunnasta tai on muuten väärä. Olettaisin, että jopa suurilla ryhmillä voi olla sisäänrakennettuna kollektiivinen ylimielisyys pienempiä ryhmiä kohtaan. Pienempien ryhmien ongelma taas on usein naiivi vain yhden asian ajaminen. Mutta mikä on suuren ja pienen puolueen ero? Voiko eduskunnassa oleva puolue olla pienpuolue, kun eduskunnan ulkopuolella on lukuisia vielä pienempiä. Media usein vähättelee ns. pienpuolueiden osuutta, vaikka niillä on satojatuhansia äänestäjiä koko maassa. Kun väärän puolueen mies pitää puhetta, oikean puolueen miehet hekottavat niska punaisena. Oikean puolueen miehiltä jää aina kuulematta se varsinainen sanoma, koska megahertzit eivät kohtaa. Lähetys voi olla hyvä ja korvat puhtaat, mutta taajuus on väärä. Väärän puolueen mies ja nainen on äänessä.

Neljäs piirre on se, että politiikassa ”ei ole koiraa karvoihin katsomista”. Vaalikampanjat ovat hyviä tilaisuuksia tarkkailla kansaa, samalla kun kansa tarkkailee vaalikarjaa. Kerran olin kaupan rappusilla jakamassa ilosanomaa, kun paikalle tuli kaksi poikaa mustissa vaatteissa, pitkissä hiuksissa ja korvakoruissaan. Mietin minkä teurastamon miehiä on kyseessä? Pojat sanoivat olevansa opiskelijoita. Kysyin minkä alan? Vastaus oli ”lähihoitajiksi…”

Pahimpia valittajia eivät välttämättä ole köyhimmät. Moni pienen eläkkeen emäntä ja lisäosalla elävä isäntä osoittautui ihan tyytyväiseksi, vaikka herrat Helsingissä veikin pohjaosat. Kerran yksi täti-ihminen torilla tuli turkki päällä hyvin syöneen näköisenä lämpimät kengät jalassa ja puuteria poskissa valittamaan miten kaupungissa kaikki oli huonosti. Kerran yksi täti tuli mustissa aurinkolaseissa kaupan eteiseen ja hän vaikutti niin laupiaalta, että lapset olisi voinut jättää hänelle hoitoon. Kysyttyäni häneltä onko ehdokasta jo löytynyt vastaus tuli kuin tykin piipusta: ”Ei ole eikä tule, ne puhuu samaa paskaa kaikki…”

Mutta erikoisin tapaus oli mies, joka eduskuntavaalikampanjassa huomasi nimitauluni ja tuli pirullisen ilkeästi sanomaan ”Meidän kylällä oli sanonta että, haisee kuin Riikonen” Kysyin heti häneltä ystävällisesti: ”Ai oletteko tekin Riikosia?”

Mikäli oikein tulkitsin hänen ilmeestään, ei ole täyttä varmuutta äänestikö hän minua?

Teuvo V. Riikonen
kirjoittaja on Savonlinnan kristillisen opiston rehtori ja kirjailija,
joka on kaupunginvaltuutettu (KD) toista kautta.
Kuntalehti ei ole vielä saanut varmuutta onko kyseessä väärä vai oikea puolue.