VAUNUSIIVOOJA TYYNEN TARINA

Pikajuna jyskytti Helsingistä kohti pohjoista. Oli kaunis kesäkuinen päivä vuonna 2003. Nuppulinnan aseman kohdalla juna ohitti valkoisen hautaustoimiston auton. Autossa oli vainaja arkussa matkalla Hyvinkään aluesairaalasta Järvenpäähän. Odottamaan hautaan siunaamista Kellokosken hautausmaalle. Elämänsä aikana vainaja oli noussut Nuppulinnan asemalta junaan ja junasta pois tuhansia kertoja. Nyt hän ylitti viimeisen kerran rautatien ylikulkusillalla Nuppulinnan seisakkeen vieressä.

Osasto 51 jäsen

Tilanne oli puhutteleva allekirjoittaneelle. Ajaessani omalla autolla hautajaistoimiston auton perässä. Vainaja oli äitini – rautatieläinen ja Rautatieläisten liiton jäsen. Äitini Tyyne Valma Riikonen kohtasi viimeisen kerran junan ja rautatien, joka itse asiassa oli ollut hänen elämässään yksi merkittävin asia. Rautatieläisten liiton osaston 51 jäsen oli ylittänyt viimeisen kerran radan. Miten paljon rautatie, junat ja siihen liittyvä maailma olikaan kuulunut äitini elämään. Asuimmehan Nuppulinnassa. Muistan kun nuorena poikana sain ilmaiset VR:n junaliput, joilla matkustin kahtena kesänä Suomea ristiin rastiin. Äitini, joka vain siivosi junia Pasilassa ja Ilmalassa sai tällaiset edut. Miten monta kertaa olinkaan noussut junaan kohti Järvenpäätä, Helsinkiä, Jokelaa, Hyvinkäätä ja pohjoista. Olin usein äitini tavannut samassa junassa ja hän oli esitellyt minut työtovereilleen tai ystävilleen ”tässä on minun poikani”. Rautatieläinen oli ylpeä jälkeläisistään.

Siivoojaksi VR:lle

”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta” runoili Lauri Viita. Rautatieläisen Tyyne Riikosen kuolema oli vain yksi monista. Jokaisessa lehdessä on näitä pieniä ilmoituksia. Jokainenhan meistä lähtee vuorollaan. Oman äidin kuolema on silti jokaiselle enemmän. Meille lapsille hän oli äiti. Monille muille sukulainen, naapuri, ystävä tai työtoveri. Saman liiton jäsen. Osasto 22 myöhemmin osasto 51 jäsen. Vaunusiivooja Tyyne Riikonen syntyi elokuun 4 päivänä 1926 Ristiinassa ja kuoli Suven päivänä 7.6.2003 76-vuotiaana Hyvinkäällä. Hän asui viimeiset 45 vuotta samassa talossa Tuusulan Nuppulinnassa. Hän menetti oman äitinsä jo 9-vuotiaana ja isänsä 51-vuotiaana. Juhannuksena 2003 tuli 60 vuotta hänen rippikoulustaan. Äidin elämään kuului kansankoulun jälkeen myös Otavan kansanopiston viiden kuukauden linja 1948. Seuraava todistus, jonka löysin hänen jäämistöstään oli VR:n todistus osallistumisesta siivoojien koulutuspäiville helmikuussa 1979. 20 tunnin kurssiin kuului omaan työhön liittyvää koulutusta. Äitini kuului siihen sukupolveen, jolla ei ollut samanlaisia koulutusmahdollisuuksia kuin seuraavilla sukupolvilla. Siivoojan oli selvittävä pienellä koulutuksella.

Yksinhuoltajaäidin selviytymistarina

Nuorena juna toi hänet etelä-Savosta etelä-Suomeen Hyvinkäälle, Jokelaan ja Nuppulinnaan. Hän tapasi isäni Viktorin ja heille syntyi 4 poikaa. Odottaessaan neljättä poikaa – allekirjoittanutta kolmannella raskauskuukaudella hän jäi yksinhuoltajaksi kolmen alle kouluikäisen kanssa. Työläisäidillä alkoi yksinhuoltajan selviytymistarina. Siihen tarvittiin myös Valtion rautateitä ja Rautatieläisten liittoa. Leipä oli jostakin otettava. Neljän pojan yksinhuoltajana. Elintaso ei ollut korkea, mutta elämänusko voitti. Ehkä äidille sopii Eeva Kilven runo, jonka löysin vasta hänen kuolemansa jälkeen. ”Miten minua helpottaisi tieto, jota en voi koskaan saada: että jonkin salaperäisen erehtymättömän biologisen lain mukaan olen ollut paras mahdollinen äiti juuri näille pojille, virheistäni huolimatta”.

Yhden naisen elämä

Miten sitten kuvailisin äidin elämää lyhyesti. Vain kolmella sanalla. Yksinhuoltajaäiti, työläisnainen ja elämänmyönteinen. Miten konkreettinen tuo sana ”yksinhuoltajaäiti” on ollut silloin, kun hän palasi toukokuussa 1960 33-vuotiaana leskenä samaan taloon kolmen alle kouluikäisen pojan kanssa odottaen minua. Taloon, jossa hänen miehensä oli räjäyttänyt itsensä kuoliaaksi keittiössä. Yksin hän kantoi huolta äitinä. Sitä tarkoittaa yksin huoltaja. Työläisnaisena leipä otettiin Lauttasaaren vaneritehtaalta, Jokelan tulitikkutehtaalta ja sitten viimeiset yli 15 vuotta VR:n vaunusiivoojana. Junia siivotessa viikosta toiseen. Kuukausi kuukauden perään. Sama työ, mutta leipää ja rakkautta riitti meille pojille. Mutta sitten monet – myös Rautatieläisten liiton jäsenet - jotka tunsivat äitini ihmettelivät, mistä tuli se elämänmyönteisyys, vaikka elämänkohtalo oli ollut poikkeuksellisen kova. Tuliko se Savo-karjalaisista geeneistä, kansanopistossa opitusta elämänasenteesta vai mistä? Miten hän kantoi surunsa ja hoiti samalla työnsä. Voiko naiselta vielä enemmän vaatia?

”Leppoisia eläkepäiviä”

Kun sitten elämäntyö oli tehty ja äiti jäi eläkkeelle yli 80 työtoveria lähetti hänet adressilla ”Leppoisille eläkepäiville”. Huomaan äidin jäämistössä useita kortteja työtovereilta. Riitta L. Tiina K. Aino L. Ulla K. Kirsti V. Siru Y. Elvi K. Raili H. A-L A. ja Kaarina R. muistivat toista työläisnaista. Osoitekirjassa on useita työkavereiden yhteystietoja ja muutamiin hän on pitänyt säännöllisesti yhteyttä. Eräässä Rautatieläisten lehdessä (N:o 5/ 14.5.1993) on äidin merkintä kannessa ”Tässä lehdessä luottamusnaisen Pirkko Rantasen muistokirjoitus”. Lehdessä Eila Kirveskoski kirjoitti ”luottamusmiehenä hän ajoi tinkimättä meidän vaununsiivoojien työhön liittyviä tärkeitä asioita.” Tämä Pirkko on varmasti ajanut myös yksinhuoltajaäidin Tyynen oikeusturvaa ja luottamus oli syntynyt. Kunnioitus kantoi yli kuoleman. Viimeisinä vuosinaan äiti osasi vielä liikkua junalla Helsinkiin ja Hyvinkäälle, kunnes Alzheimerin tauti esti loppuaikoina yksin liikkumisen. Pari vuotta sitten ennen äitienpäivää olin Helsingissä kokouksessa ja päätin lähteä Helsingin Rautatieasemalle lähettämään äidille Inter-Floran kautta kukat. Myöhästyin bussista ja tulin seuraavalla. Kävellessäni rautatieaseman läpi kohti kukkakioskia yhtäkkiä edessäni seisoi tuttu ihminen. Äiti oli myöhästynyt junasta. Haimme kukat, menimme kakkukahville ja ihmettelimme kohtaamista. Mitään toisistamme tietämättä osuimme samaan aikaan samaan paikkaa Helsingin rautatieasemalla. Hän oli ollut tapaamassa entistä työtoveriaan.

Viimeinen lähtö

Äidin loppukuukausina yhteydenpito sukulaisiin, ystäviin ja entisiin työtovereihin väheni. Sairaus vei voimia. Löydän monia lähettämättä jääneitä kortteja. Viimeisen kuukauden aikana hän sai olla vielä äitienpäivän aattona 13 lapsenlapsensa ristiäisissä. Kolme viikkoa ennen äidin kuolemaa olin hänen luona kylässä. Jokin sanoi minulle ”vie äiti kirkkoon”. Käsi kädessä kävelimme Tuusulan Kellokosken kirkkoon ehtoolliselle. Sen jälkeen vein hänet kotiin. Se oli viimeinen tapaaminen. Viimeiset kaksi viikkoa hän oli tutkimusjaksolla hoitokodissa, josta ikävöi kotiin kissojen ja kanien luokse. Perjantai-iltana 6.6.2003 kolmas poika haki hänet kotiin. Viimeisen yön hän sai nukkua omassa rakkaassa vaatimattomassa kodissaan, jossa oli asunut elämästään yli 45 vuotta. Mistä oli lähtenyt tuhannet kerrat junalle ja palannut takaisin. Lauantaina 7.6.2003 aamulla neljäs poika teki hänelle aamupalan. Sairaskohtauksen tultua äidin viimeiset sanat pojalleen olivat ”pidä kissoista huolta”. Viimeisen kerran hän ylitti ambulanssissa rautatien Nuppulinnan aseman kohdalla ja jatkoi radan viereistä tietä Hyvinkään sairaalaan. Sairaalassa sairaanhoitaja kysyi vointia. Äidin viimeiset sanat olivat ”Ei ole kipua”. Puolen tunnin kuluttua elämän liekki sammui. Rautatieläisten liiton osasto 51 jäsen Tyyne Riikonen oli nukkunut pois. Edessä oli viimeinen lähtö. Vielä yksi radan ylitys.

Teuvo V. Riikonen
kirjoittaja on Tyyne Riikosen nuorin poika, kirjailija-pastori, joka työskentelee Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina. Jos sinulla on muistitietoa Tyyne Riikosesta lähetä se osoitteella: Teuvo V. Riikonen, Rentukantie 3, 57710 Savonlinna, tai tvr40@suomi24.fi tai 044-5729100.