Kirkossa vitsaillaan

Huumori kukkii kirkossa. Kirkollisilla vitseillä ja kaskuilla on pitkät perinteet. Ne elävät omaa elämäänsä kirkkokansan tapaamisissa ja keskusteluissa. Myös kirkon työntekijät voivat hyödyntää huumoria työssään; se on piristävä lisä esimerkiksi pappien saarnoissa.

Suomeksi on ilmestynyt kymmenkunta kirkollisiin vitseihin keskittynyttä kirjaa. Niitä ovat muun muassa Körö, körö, kirkkoon ja Sakastissa nauretaan- kirjasarja. Juuri äskettäin ilmestyi sen tuorein osa Kaikki joutavat taivaaseen. Helluntaiherätyksen piiristä on koottu kirja Saarnaajille sattunutta.

Kirkollista huumoria esittelevät kirjat ovat omalta osaltaan luomassa ja ylläpitämässä humoristista perinnettä. Sakastissa nauretaan- kirjasarjan toimittajan Olli Seppälän mukaan kirkollinen vitsiperinne on ajan mittaan jos ei heikentynyt, niin ainakin muuttanut muotoaan. "Sellainen vaikutelma on syntynyt, että vitsiperinne on ollut aikoinaan elävämpi kuin nykyisin. Ennen kaikkea henkilökaskut olivat ennen yleisempiä. Klassinen kaskuperinne on heikentynyt. Sen tilalle ovat tulleet lyhyet sanailuun ja sanojen monimerkityksellisyyteen perustuvat, kulmikkaammat ja suorasukaisemmat vitsit, Seppälä sanoo.

Seppälän mielestä kirkollista huumoria ehdottomasti tarvitaan. Se suhteellistaa, raikastaa ja auttaa pitämään jalat maassa. "Koska uskossa on kyse elämästä, siihen kuuluu myös huumori. Yhteisö joka ei synnytä tai siedä huumoria on sairas, siitä puuttuu elämä. Huumori pyyhkii turhan kuonan, kuolemanvakavuuden ja turhantärkeyden pois."

Huumori luo yhteisön; porukka joka nauraa samoille vitseille, kuuluu samaan ryhmään. Seppälän mielestä hyvä kirkollinen huumori voi ja saakin olla joskus hieman sisäpiiriläistä.

"Edellä sanotusta seuraa tietysti päinvastainenkin tilanne: jos ei ymmärrä sisäpiirin juttuja, tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi. Se ei saa olla kirkollisten vitsien idea. Toisaalta jostain henkilöstä kerrottu juttu saa täyden tulkinnan vasta kun tietää, kuka kyseinen tyyppi oikein oli. Tässä mielessä huumorin nyanssien ymmärtämisessä on aina kyse pikkuisen myös sivistyksestä, Seppälä pohdiskelee.

Seppälä toteaa huumorin olevan aina perusluonteeltaan yleismaailmallista. Kirkollisuus ei anna niille mitään erityisarvoa. "Vanhan tarinan mukaan jo paratiisissa oli seitsemän, tai kaksitoista, vitsiä, perusjuttua, joista kaikki maailman kaskut ja vitsit on johdettu. Kirkolliset vitsit ovat - kuten muutkin vitsit - joko hyviä tai huonoja."

"Eroina maallisiin vitseihin ovat tietysti aiheet ja henkilöt. Perusidea on sama: suhteellistaa, hätkähdyttää, leikkiä sanoilla, tilanteilla, ihmisluonnon turhamaisuudella, raadollisuudella ja persoonallisuuksien omituisuuksilla", Seppälä määrittelee.

Tällä hetkellä Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina toimiva pastori Teuvo V. Riikonen tunnetaan huumoria hyödyntävänä puhujana ja kirjoittajana useista eri yhteyksistä. Hän toteaa huumorin olevan olennainen osa Jumalan luomaa maailmaa.

"Se on tapa hahmottaa kokonaisuuksia, kohdata vaikeuksia, mutta myös joskus ohittaa niitä. Parhaimmillaan huumori voi toimia hyvänä apuna hengellisessä työssä. Se voi olla madaltamassa kynnystä itse pääsanoman läpimenemiseen."

Riikosen mielestä hyvä kasku, juttu, vitsi tai hauska kertomus voi olla vahvistamassa pääsanomaa. Suuret kertomukset jäävät mieleen ja ihmiset ovat kiinnostuneita hauskoista jutuista.

Huumorissa on kolme eri tasoa

Riikonen toteaa, ettei itse varsinaisesti pyri käyttämään työssään huumoria, vaan se joko on olemassa tai sitten ei. "Puheissa voi olla mukana huumoria, mutta sinänsä se ei ole puheen itsetarkoitus. Olen jonkin verran käyttänyt satiiria ja ironiaa pakinoissa, joten niissä se on luontevampaa."

Hyvä kirkollinen huumori on Riikosen mielestä sellaista, jossa kirkolliset yhden asian tosikot saadaan naurunalaiseksi. "On sanottu että on olemassa kolmen tason huumoria. Alin taso on nauraa omille vitseille, toinen taso nauraa toisten vitseille ja korkein taso on nauraa itselleen. Henkilö joka osaa nauraa itselleen riisuu aina vastustajilta aseet."

"Uskovien" sanotaan joskus olevan tosikkoja. Riikonen on eri mieltä. "Väite ei pidä paikkaansa. Joka herätysliikkeessä ja kristillisestä järjestöstä löytyy kylläkin joku sisäänpäin kääntynyt savolaisten jälkeläinen joka näkee maailman väärinpäin - ellei häntä ole vielä erotettu.

Entä onko kirkollisia teemoja, joista ei kannata vääntää vitsiä? Olli Seppälän mielestä sakramentteihin ja uskon keskeisiin asioihin liittyvien vitsien kanssa kannattaa olla tarkkana; vitsin ideana ei ole loukata, vaan antaa uusi näkökulma. "Vitsit, joiden kertomisen motiivi on pilkkaaminen tai toisen uskonnäkemyksen vähättely, ovat huonoja. Olen jättänyt toimittamistani kirjoista kokonaan pois kaksimielisyydet ja rivoudet. Niitäkin kirkollisten vitsien joukossa on.", Seppälä kertoo.

Riikonen muistuttaa, että vanhan sanonnan mukaan jokaisessa kirkollisessa puheessa saa olla kaksi vitsiä, hautajaispuheessa riittää yksi. "Kun itse toimitin äitini hautaan siunaamisen, siinä ei ollut yhtään vitsiä. Pyhät toimitukset ovat nimensä mukaisesti pyhiä, niissäkin voi toki olla keventävää sanomaa. Hääpuheissa joku hauska juttu pariskunnan elämästä ja vaiheista voi usein viedä asiaa eteenpäin. Huumorilla ei pidä pyrkiä loukkaamaan ketään, siksi sen käytössä on riskinsä."

Riikosen mielestä papin kannattaa hyödyntää huumoria esimerkiksi saarnoissaan, jos se on luontevaa ja sopii papin olemukseen sekä sanomaan. Väkisin huumoria ei kuitenkaan kannata kehittää. "Elämä itsessään on sen verran koominen juttu, että se usein on totisenkin papin apuna", Riikonen toteaa.