ISI, KANNA MUT KOTIIN

Lapseni oli ollut päiväkerhossa. Seurakunnan pienten lasten ohjatussa kerhossa. Matka sinne oli kotoa noin kilometri. Työni oli silloin sellainen, että pystyin usein viemään ja hakemaan hänet. Talvella joskus vedin häntä pulkalla, joskus vein ja hain autolla mutta useimmiten kävellen kantamalla häntä sylissä.

Tuona kertana olin häntä taas hakemassa. Kerhon ovet avautuvat. Iloiset lapset tulevat ulos, jossa vanhemmat jo odottavat. Kaikki muut odottajat olivat sillä kertaa äitejä. Yleensä joukossa oli isiä, isovanhempia tai vanhempia sisaruksia, mutta ei sillä kertaa.

Lapseni huomasi heti minut ja juoksi iloisesti luokseni ja kertoi kerhon ensikuulumiset. Hän vilkutti kerhotädeille ja kavereille, laittoi pienen repun selkään ja niin lähdimme kotia kohti.

Tarjosin lapselleni sylikyytiä, mutta pieni tyttö sanoi päättäväisesti: "Ite." Ja lähti kävelemään kotia kohti toppapuvussaan reppu selässä. Askel oli päättäväinen ja suunta selvä. Reitin hän oli kulkenut sen verran monta kertaa, että tunsi sen hyvin.

Reitin alussa oli pieni mäki. Voimat riittivät sen nousemiseen. Sen jälkeen tasaista ja suoraa tietä muutaman sataa metriä. Pienen ihmisen askeleet olivat määrätietoiset. Kotia kohti. Sen jälkeen käännös toiselle tielle, jossa vähän ajan jälkeen oli alamäki. Se antaa hetkeksi lisävauhtia ja matkan teko kävi nopeammin. Sitten vauhti tasaantui ja tulimme suunnilleen puolen välin yli. Sen jälkeen oli osuuden toinen mäki. Se oli pikkuisen jyrkempi kuin edellinen.

Lapsi jatkoi matkaa tomerasti, mutta huomasi selvästi, että matkanteko oli nyt raskaampaa. Pieni reppu ja toppapuku vei voimia. Samoin jo kävelty matka. Pieni lapsi katsoi edessä olevaa nousua ja yhtäkkiä pysähtyi.

Hän katsoi minun - isän suuntaan. Nosti kädet minua kohti ja sanoi: -Isi, kanna mut kotiin.

Tule Isä lapses luo
Armos siunaukses suo
Tue pientä horjuvaa
Johda tietä oikeaa