VIIMEINEN KÄYNTI

Hän tuli käymään työpaikallani.
Se oli talvinen päivä. Pihalla hän oli kaatunut ja satuttanut itsensä. Työkaverini auttoi häntä lääkitsemisessä. Naama oli pahasti verijäljissä, mutta hänet saatiin lääkittyä. Hän kertoi olleensa entinen työntekijä vuosikymmenten takaa. Muutaman vuotta oli ollut työssä. Hän kertoi valoisasti niistä vuosista ja mitä ne oli merkinnyt hänelle. Hän oli itse selvästi sovinnossa menneisyytensä kanssa. Puhuimme sen ajan ongelmista ja hän sanoi, että ne ongelmat on nähtävä sitä aikaa vasten. Selvästi pohdittua ja punnittua puhetta. Tuo lyhyt käynti jäi lähtemättömästi mieleen. Mutta miksi hän tuli? Käymään vanhalla työpaikalla. Miksi hän puhui niin valoisasti menneisyydestä ja tästä hetkestä? Miksi hän loi valoa meille nykyisille työntekijöille ja rohkaisi tulevaisuuteen? Jokin hänessä jäi vaivaamaan. Tuli keskellä talvipäivää, kaatui pihalla ja satutti itsensä ja silti oli täynnä elämänuskoa. Sitä mietin kunnes tapasin hänen vanhan työkaverin. Hän kertoi tämän entisen työntekijämme elämänvaiheista. Ne puhuttelivat. Niissä oli jotakin hyvin traagista ja samalla käsittämättömän lohduttavaa. Kuulin hänen sairaudestaan ja siitä miten hän joutui jättämään työnsä. Ja nyt elämästä sairaseläkeläisenä vaikka ikä ei vielä ollut varsinainen eläkeikä. Hyvin puhutteleva elämäntarina. Mutta silti minua vaivasi miksi hän tuli? Olihan hän käynyt sillä paikalla ennenkin? Kyllä hän tunsi ne puitteet. Suurin osa työntekijöistä oli vaihtunut. Halusiko hän nähdä vielä kerran omaan elämänhistoriaan kuuluvia paikkoja? Mistä se valoisa elämänasenne tuli? Näitä pohdin. Kunnes muutaman kuukautta myöhemmin näin lehdessä hänen kuolinilmoituksen.

Hiljainen viikko ja pääsiäisaika vie ajatuksemme kuolemaan. Juuri siihen, joka on pois työnnetty mielestämme. Sairaaloihin, laitoksiin ja vanhainkoteihin. Samanaikaisesti mediassa juuri kuolema on se teema, jolla myydään. Kuvat kuolleista alkavat olla jokapäiväistä. Silti kuolema on meille suuri mysteeri. Pelottavakin. Isäni puoleinen suku on ortodokseja. Olen muutaman kertaa ollut avustamassa sukulaisten hautajaisissa ortodoksipappia. Jotakin siinä puhuttelee. He vertaavat kuolemaa syntymäpäivään. Tie Jumalan luokse kulkee kuoleman kautta. Se on hyvin ahdas mutta ei pitkä. Lapsikin kulkee äidin ruumiin pienestä asunnosta avaraan paikkaan. Tähän maailmaan. Samalla tavalla kristitty siirtyy kuoleman ahtaan portin kautta uuteen. Kyse on ”rakkaasta viimeisestä päivästä”. Kirkkoherra Jouko M.V. Heikkinen kirjoittaa kirjassaan (Rakas viimeinen päivä. Ajatuksia kuolemaan valmistautumisesta, s. 172): ”Elämän ulkoiset onnettomuudet kyllä kestetään, jos sielussa on Jumalan läsnäolon rauha. Monien kristittyjen levollisuus ruumiillisissa kärsimyksissä on ihmeteltävää, eikä se ole muuten selvitettävissä kuin sillä, että Jumalan kasvojen näkemisessä välittyy syvä lohdutus.” Tästäkö oli kysymys tuon entisen työntekijän kohdalla?

Oma pääsiäiseni voi alkaa vasta virren 105 laulamisen jälkeen. Virsirunoilija Leonard Typpö kirjoittaa miten ”lämmin valo surut murheet hajottaa” Ylösnousemuksessa kylmä talvi menee, sumu selviää, lehti puhkeaa, kesälinnut laulaa, sydämet sulavat, murhe muuttuu iloksi ja köyhä sielu kiittää. Ikävä muuttuu näkemiseksi. Juuri ikävä on se joka meitä yhdistää. Ikävä parempaan. Juuri siksi hänen käyntinsä puhutteli.

Teuvo V. Riikonen