Oletko kuullut, että hän lähti täältä oman käden kautta...
Kuulet uutisen jonkun ihmisen kuolemasta - vapaaehtoisesti.
Kyseessä voi olla tunnettu henkilö tai tuntemattomampi. Sinulle vieras tai ihan lähiomainen. Henkilö, jonka vaikeuksista tiedettiin mutta yhtälailla henkilö jolla luultiin kaiken olevan kunnossa. Ja kaiken lisäksi joukossa voi olla Jeesukseen uskovia kristittyjä ihmisiä. Hänen omiksi kastettuja seurakunnan yhteydessä eläviä, jopa vastuunkantajia ja työntekijöitä.
Esille tulee tuo käsittämättömän paljon häpeää, tuskaa ja syyllisyyttä tuova pieni sana.
Itsemurha.
Virrentekijä on muotoillut tuntomme näissä tilanteissa: "Niin yksin lähti meiltä rakkaamme kuolemaan...". Ja kun niin olisimme halunneet auttaa sama virsi jatkaa "Kun kättä ojennamme, se myöhäistä jo on...?" (Virsi 246 suomalainen virsikirja).
Se myöhäistä jo on. Meille ihmisille. Mutta ei Jumalalle.

Raamattu ja itsemurha

Joutuuko itsemurhan tehnyt helvettiin? Pääsevätkö kaikki taivaaseen? Onko itsemurha anteeksiantamaton synti? Mitä Raamattu sanoo itsemurhasta?
Raamatussa on kerrottu kuudesta itsemurhasta, joista viisi on vanhassa ja yksi uudessa testamentissa. Raamatun kirjoittajat eivät itseasiassa ota eettisesti kantaa itsemurhaan. Huomio on teon tekijässä ja hänen teoissaan ennen kuolemaa.
Raamattu opettaa elämästä ja kuolemasta Jumalan antamana aikana. Elämä on lahja ja siksi Raamattu on aina sen säilyttämisen puolella. Siksi se vastustaa sen kaikenlaista tuhoamista. Myös itsemurhan kautta. Ihminen ei ole Jumalan luomistyön pohjalta itsensä oma. Jumala haluaa pitää ihmisestä huolta kaikissa tilanteissa.
Raamatun mukaan itsemurha ei ole Jumalan tahdon mukainen ratkaisu. Ihminen voi olla ja onkin vaikka millaisessa tuskassa ja epätoivossa, mutta silloinkin hän on Jumalan käsissä. Raamatussakin kerrotaan monista tälläisista tuskaisissa vaiheissa eläneistä ihmisistä. Vanhan testamentin Job rukoili tuskansa keskellä: "Kunpa Jumala tekisi, mitä toivon, ja murskaisi minut! Kunpa hän antaisi kädelleen toimeksi leikata poikki minun elämäni langan." (6:8-9).

Kirkon kanta

Kirkon suhde itsemurhaan on vaihdellut sen historian aikana. Jotkut vanhat kirkkoisät hyväksyivät itsemurhan esimerkiksi tilanteissa, joissa kristityt naiset olisivat menettäneet puhtautensa. Augustuksen kanta oli ehdottomampi. Hän perusteli kantansa viidennellä käskyllä: "älä tapa". Itsemurha on murha ja jokaisen kristityn tulisi kestää vaikeudet ja koettelemukset.
Senkin jälkeen kehitys jatkui kielteisenä ja itsemurhan tehneiltä kiellettiin kristillinen hautaus vuoden 563 kirkolliskokouksessa. Valistuksen aikana tuli vapaamielisempiä tulkintoja. Suomen evankelis-luterilaisesa kirkossa määrättiin vuonna 1734 hautaus ilman kirkollisia menoja hautausmaan ulkopuolelle itsemurhan tehneille. 1870-luvulla itsemurhan tehnyt haudattiin lyhyemmän kaavan mukaan. Tämä käytäntö loppui 1900-luvun alussa.
Tänä päivänä kirkkokäsikirjassa rukousvaihtoehtojen joukossa on rukous itsensä lopettanutta siunattaessa: "Laupias Jumala. Ainoastaan sinä tunnet N.N:n elämän ja kuoleman. Uskomme hänet laupeutesi huomaan. Sinä tiedät miten raskasta elämä voi olla. Sinä tunnet sydämemme ja ajatuksemme. Vahvista ja lohduta meitä, jotka nyt murehdimme hänen kuolemaansa..."
Kirkon kanta on edelleen kielteinen itsemurhaan, mutta tapa jolla itsemurhan tehneeseen ja hänen omaisiinsa suhtaudutaan on muuttunut. Ja tuleekin olla muuttunut. Kirkon tehtävä on lohduttaa surevia ja tuoda ylösnousemuksen toivoa kaikille sureville ja läheisensä menettäneille. Ei ole asiaa, joka ei ulottuisi anteeksiantamuksen piiriin.

Täydellinen pimeys

Itsemurhassa ihminen käyttää hänelle annettua vapautta väärin. Teon takana voi olla hätähuuto, kosto, oletettu sankariteko, marttyyriajatus tai mikä tahansa motiivi. Pohjimmiltaan ihminen ei näe mielekkyyttä ja tarkoitusta elämälleen. Elämä on muodostunut taakaksi ja ihminen on menettänyt toivonsa kaikkeen.
Ne muutamat kerrat kun olen ollut hautaamassa itsemurhan tehnyttä, palauttaa mieleen aina saman kysymyksen: miksi? Jokainen keskustelu ja yhteydenotto itsemurhaan liittyvän tuskan kanssa on yhtä hiljentävä.
Muistan erään nuoren miehen. Äiti suunnitteli 50-vuotisjuhliaan ja lähetti kutsut kaikille ystäville ja sukulaisille. Viimeisen kutsun hän vei poikansa asuntoon, josta poika löytyi kuolleena. Itsemurhan tehneenä. Äiti lähetti uudet kutsut.
50-vuotissyntymäpäivänä järjestettiin pojan hautajaiset. Kun katselin kirkossa alttarilta arkun ympärille tulleita kavereita nahkatakeissaan ja äitiä etupenkissä niin sanat loppuivat.
Pastori, evankelista Kalevi Lehtinen kirjoittaa lähettikirjeessään (19.1.2002) läheisestä työtoveristaan, joka teki itsemurhan "Onko ihme, että olemme ymmällämme, täynnä kysymyksiä ja syvässä surussa?"
Itsemurhan järkyttävin tuska on ihmisen pohjattomassa yksinäisyydessä ja pimeydessä. Ihminen voidaan ikäänkuin laskea sellaiseen pimeyteen, missä ei ole mitään valoa. Kun tähän tuodaan vielä kuva helvetin tuomiosta tekee se asian vielä toivottomammaksi.
Miten itsemurhan tehneelle sitten käy?
Jumala yksin tietää.

Jumala on suurempi ja tietää kaiken

Raamatun mukaan Jumala on kaikissa tilanteissa oikeudenmukainen. Hän näkee jokaisen ihmisen elämän. Myös sen, jos esimerkiksi ihmisen mielenterveys järkkyy. Jumala on läsnä pimeimmässäkin pimeydessä. Myös siinä mihin ihmisen apua ei yllä. "Oi Kristus, auta nyt, on päivä peittynyt, en lohdutusta löydä, luonamme viivy nyt." (Vk 246:1).
Itsemurhan edellä on sekuntti ja sekunnisadasosa ennen kuolemaa. Ehkä monen mieli on murtunut ja järkkynyt. Ihminen ei enää hallitse itseään. On tullut täydellinen pimeys. Tai jotain sellaista mitä, emme osaa edes selittää.
Mykistyttävä salaisuus.
Ehkä juuri siinä pimeimmässä hetkessä loistaa valo ihmisen sydämeen. Ehkä siinä sekunnin sadasosassa ihminen näkee tekonsa mielettömyyden, katuu ja huutaa. Tai ei edes sitä...
Ja katso Jumalan käsi ojentuu ihmisen puoleen niinkuin ristin ryövärillä. Vailla mitään ansioita, tekoja ja onnistumisia. Kristus on itse läsnä ihmisen pimeimmässäkin tuskassa. Hän on itse "astunut alas tuonelaan" ja tietää ihmisen syvimmätkin kuilut. Ihmisen tuska voi olla kuin Psalmin rukoilijalla "Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään pohjattomaan kuiluun..."(88:7).
Virrentekijä kuvailee näitä tuntoja "Vain sinä, Herra, tunnet vaiheemme kokonaan. Tien kaikkein vaikeimman on Poika Jumalan on kulkenut kerran yössä synnin ja kuoleman" (Vk.246:2).
Ja juuri siinä pimeydessä on Kristus.
Kristus kuulee ihmisen huudon, kuiskauksen, huokauksen, ajatuksen, joka nousee hänen puoleensa...
Mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta (Room.8:35-39).
Ei tuska, ahdistus, vaino, nälkä, alastomuus, vaara tai miekka. Ei mikään.
Ei edes kuolema.
Tässä on meidän toivomme.

Teuvo V. Riikonen
Kirjailija-pastori, Savonlinnan kristillisen opiston rehtori