Ihmisen elämä on elämää avuttomuuden välissä.
Kun pieni lapsi syntyy maailmaan hän on niin avuton, että menehtyisi ilman vanhempien tai hoitajien apua. Monen kohdalla elämän loppuvuosina tuo sama avuttomuus tulee mukaan. Ihminen on yhä enemmän muiden apua tarvitseva.
Tässä välissä täytyisi selvitä itse?
Avuttomuus ilmenee monella tavalla. Jotkut ovat tekniikka-avuttomia eivätkä pysy nykytekniikassa kännykän vaihtovauhdissa. Joillakin on ihmissuhdeavuttomuutta, joka näkyy käyttäytymisessä ja elämän rikkinäisyydessä. Kielitaitoavuttomuus ilmenee ulkomailla ja maahanmuuttajiin törmätessä.
Moni kokee kirkossa avuttomuutta, kun ei tiedä missä kohtaa pitää nousta ylös ja kenelle kulloinkin pokkuroida. Uuden edessä - kun pitäisi astua pelottavaan uuteen - on yhtä avutonta. Ja onhan olemassa uus-avuttomia, jotka eivät osaa edes vettä keittää polttamatta sitä pohjaan.
Viime vuosikymmeninä ihmisen saavutukset ovat olleet melkoisia. Ihminen on valloittanut kaukaiset avaruudet, vuoret, maan syvyydet ja lakipisteet. Tekniikan kehittyminen on tuonut tavattoman nopeuden toimia. Tietoa siirtyy pienellä painalluksella.
Globalisaatio, tiedonhallinta ja elämänhallinta ovat avainsanoja.
Samanaikaisesti elämme yhteiskunnassa, joka vaatii yhä enemmän. Jo pienet koululaiset ja nuoret yritetään survoa menestysputkeen, jonka jatkumona on uraputki ja loisteputki mutta ei koiranputkea. Yhdentyvässä Euroopassa on rahaa, valtaa ja tietotaitoa. EU-direktiivit kertovat meille, miten me hallitsemme jokapäiväisen elämän.
Ihminen luulee hallitsevansa, kunnes tulvat, vesipula, räjähdykset, onnettomuudet, sairaudet, ihmissuhdevaikeudet, kasvattajan kivut tai mitkä tahansa yllättävät asiat paljastavat yhden asian.
Olen avuton.
Ihminen, joka luuli kaiken hallitsevansa onkin täysin onneton kellonsa, kalenterinsa ja korkokenkiensä kanssa. Oman kaikkivaltiutensa kanssa.
Tätä taustaa vasten Jumalan maailmaan tulo oli huikea.
Kaikkivaltias alentui kapaloihin.
Avuttomuuteen.
Virrentekijät ovat ehtineet sen sanoa jo ennen meitä työkseen kirjoittavia.
"Äidin rintaa tarvitsee, hän ken kaikki ravitsee. Lapsi hän on turvaton, vaikka kaiken Herra on." (Vk 19:4).
Joulu on hyvin loukkaava juhla.
Juuri kun luulemme hallitsevamme. Juuri kun yritämme itse järjestää juhlan. Juuri kun luulemme, että kyse on kinkusta, kuusesta ja kalkkunasta.
Älyttömästä suhaamisesta, siivoamisesta ja suunnittelusta.
Ja lahjoista, jotka itse hankimme.
Jumala tulee avuttomaksi. Siis Jumala tarvitsee ihmisen apua. Taivas ja maa kohtaavat toisensa. Jumala on tullut täydellisesti ihmiseksi. Kaikkivaltiaasta, kaiken hallitsijasta ja tuomarista on tullut avuton, itkevä, kapaloihin sidottu ihminen.
Jumala on kumartunut alas.
Avunhuutomme on kuultu.
Kun ihminen omassa elämässään kokee hädän ja syyllisyyden hän joutuu epätoivoon. En selviä tästä. Olen avuton. Vaatimukset uhkaavat, syyllisyys painaa ja pahuus iskee päin naamaa.
Synti, Perkele ja helvetti uhkaavat. Eivätkä vain uhkaa vaan olemme keskellä tätä kaikkea kauhua.
Jos näin on, silloin tilanne on hyvä. Parasta mitä ihmiselle voi tapahtua on, että hän epäonnistuu, pettyy itseensä ja kokee täydellisen avuttomuuden.
Juuri silloin voi tapahtua jotain, josta virrentekijä jatkaa.
"Kiitos olkoon Jumalan, kun Hän saapui Pojassaan armahtamaan luotujaan"
Armahtamaan.
Avuton Jumala alentui ihmisen avuttomuuteen.
Armahtamaan.
Avutonta Joulua!

Teuvo V. Riikonen