ASKEL / KESÄKUU 2005

OMAN ELÄMÄNHISTORIAN KOHTAAMATTOMUUS

Tukka hyvin - kaikki hyvin. Elämä näyttää olevan kunnossa, joskus jopa hymyilee. Vuoden aikojen vaihtelu tuo virkistystä. Arki ja juhla ovat uomissaan. Paikka elämässä on löytynyt, mutta silti hiljaisena hetkenä hiipii mieleen ajatus: onko kaikki hyvin?
Jokin salainen asia kaivertaa menneisyydestä. Tiedostamattomasti tai joskus tiedostaen. Miksi toimin tällä tavalla? Miksi nämä tunteet nousevat aina esille?
Mikä minua vaivaa?
Kyse voi olla oman elämänhistorian kohtaamattomuudesta.
Vaikka oma elämänhistoria vaikuttaakin, sen ei tarvitse ohjelmoida meitä. Ettei käy niin kuin miehelle, joka luuli olevansa koira ja puhui asiasta ammattiauttajalle. Tämän kysyessä ”kuinka kauan teistä on tuntunut, että olette koira?”, vastaus tuli heti: ”Pennusta saakka!”
Oman elämänhistorian kohtaamiseen kuuluu muutama asia. Niitä ovat ainakin häpeä, suru, syyllisyys ja anteeksiantamus.
Häpeän hyvä määritelmä on se, että ihminen ei kehtaa katsoa toista silmiin. Voimme elää häpeässä tietämättä siitä mitään. Häpeän kokemukseen kuuluu tunne, mutta varsinaisesti se liittyy ihmisen olemiseen ja olemassaoloon. Se eroaa syyllisyydestä liittymällä tähän olemiseen, kun syyllisyys liittyy tekemiseen. Häpeä voikin saada sairaita piirteitä ja ihminen kieriskelee vuosikymmeniä vanhoissa asioissa. Ihmisen olemusta kuvaa psalmikirjoittajan tunto: ”häpeä on murtanut sydämeni, haavani ei parane…”. Tämä häpeä estää usein elämän koko nautinnon, ja ihminen kaipaa sitä, minkä Juha Siltala on tiivistänyt ”Nähdyksi tuleminen on ihmisen paratiisi.” Silloin voi tapahtua ihme, kun vuosikymmenten patoutumat murtautuvat ulos, kuin vesi vuorilla etsien oikeat uomat. Kun sordiino on poissa, mikään ei estä tervehtymistä. Mutta se vaatii usein nähdyksi tulemista. ”Uskominen on hehkuvan punastumisen tuntemista Jumalan läsnä ollessa” kirjoitti juutalainen filosofi Abraham Heschel.
Suru nähdään kuuluvan juuri elämässä tapahtuneeseen menetykseen. Viime aikoina on puhuttu, mikä merkitys on läpikäymättömällä surulla. Tukahdutetulla surulla. Itkemättömät itkut on jäänyt itkemättä. Surija usein puolustautuu esimerkiksi menneisyyden kipeissä menetyksissä unohtamalla, yliaktiivisuudella tai jähmettymisellä. ”Äskettäin läheisensä menettäneiden” sururyhmien lisäksi tarvitaan ”Kauan aikaa sitten menetyksen kokeneiden” sururyhmiä.
Siksi surulle on annettava lupa. ”Anna surun tulla, kun on surun aika, suru hiljentää suru syventää” runoili Erkki Leminen. Tärkeää surussa on antaa sille konkreettisia muotoja. On tärkeää käydä läpi asioita ja löytää surulle omat kanavat. Elämän kriisit vievät aikansa. On varottava pakkokypsymistä. Surussakaan Jumalan aika ei muotoudu meidän nopeiden ratkaisujen mukaan. Kotiin löytäminen surussa voi kestää koko elämän.
”Ei saa syyllistää” on eräs nykyajan petollisimpia lauseita. Kun ihminen ei koe syyllisyyttä, hän etsii syyllisiä muualta. Näitä ”silmille tulijoita” me kohtaamme säännöllisesti. Sielunhoito parhaimmillaan on ihmisen vapauttamista syyllisyyteen. Syyllisyydessä ”ihmisen hahmo synkistyy” (1 Moos. 4:6-7). Työpaikat, perheet, seurakunnat ja yksityiset ihmiset voisivat paremmin, jos me myöntäisimme syyllisyytemme. Tein väärin.
Syyllisyyden kohtaaminen on omaan pimeyteen tutustumista, mutta juuri siinä voi olla voima. Kun kuulemme jostakin rikoksesta tai ihmisen epäonnistumisesta, muista että me olisimme voineet olla siinä samassa tilanteessa. Martti Lindqvist puhui ”varjosta, joka on myös voima”. Syyllisyyden varjo on voima.
Lopulta kaikki pelkistyy anteeksiantamukseen. Miten mieletöntä elämä olisi ilman anteeksiantamusta? Se ei ole tunteiden tukahduttamista. Kaikki kielteiset tunteet saavat tulla ulos. Anteeksiantamus ei ole unohtamista. Jokainen meistä kokee elämässään lukuisia epäoikeudenmukaisia tilanteita, joiden muisto säilyy mielessä. Silti voin antaa anteeksi. Senkin minkä muistan koko elämäni. Anteeksiantamus on seurausta jostakin. Silloin oma elämänhistoria on kohdannut Jotakin Enemmän.
Erään miehen oven takaa löytyi kerran laiha, nälkiintynyt, haavoitettu ja uliseva koira. Mies otti koiran hoitoonsa syöttäen ja rakasten kodin lämmössä sen kuntoon. Muutaman viikon kuluttua koira oli kadonnut miehen luota. Parin päivän kuluttua miehen oven takana kuului taas ääntä. Oven avattuaan mies huomasi sen saman koiran, joka kantoi suussaan toista pienempää koiraa…     

Teuvo V. Riikonen
Kirjoittaja on kirjailija-pastori, joka työskentelee Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina