KATSOMUSCOCKTAILIA KAIKILLE

 

Millaisessa tilanteessa kristillinen kirkko ja seurakunnat elävät 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella? Ne ovat joutuneet 2000-luvulla melkoiseen myllerrykseen. Samanaikaisesti, kun kristillisiä kirkkoja arvioidaan erittäin kriittisesti, uskonnollisuus elää uutta nousuaan. Se vain saa uusia ilmenemismuotoja. Monet kristityiksi itseään kutsuvat eivät itsekään osaa tehdä eroa erilaisista kristillisistä yhteisöistä. Ongelma voi olla samanlainen kuin entisellä rippikoululaisella, jolta kysyttiin ”Kuka oli Paavo Ruotsalainen?” Poika vastasi, että ”Paavo Ruotsalainen perusti körpöttiläisyyden ja kirjoitti viimeiset kiusaukset”.

Poikkeavat takaisin ruotuun

Suomessa luterilaista kirkkoa varoitetaan ja myös kehotetaan varautumaan siihen, miten kirkon väkimäärä laskee seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana jopa noin 50-60 prosenttiin kansan väkimäärästä. Samanaikaisesti kirkko itse yrittää laittaa epätoivoisesti poikkeavia pappeja ja eri uskonnollisuuden muotoja muottiin hallitsematta itse kokonaisuutta. Yhä useampi pappi joutuu lähtemään tai lähtee, ennen kuin lähetetään. Toisaalta papin julkinen kuva on muuttunut perinteisestä leppoisasta kinkerirovastista moderniin pappiin, joka uskaltaa vaikka mitä.
  Samanaikaisesti maahan syntyy paljon uusia pieniä hengellisiä yhteisöjä. Vapaiden seurakuntien kohdalla heiluriliike käy molempiin suuntiin, samalla tavalla kuin Helsingin Rautatieasemalla – väkeä tulee ja menee. Kynnys uusien seurakuntien perustamiseen pienenee.

Mutu-uskonto suosituin

Seurauksena on myös erilaisten uskomusten ja näkemysten sekoitus. Suosituimmaksi uskonnoksi nousee Mutu (Musta tuntuu)-uskonto. Tutkimusten mukaan suomalaiset ovat hyvinkin uskonnollisia, mutta eivät osaa jäsentää, kuka on uskovainen, uudestisyntynyt ja kristitty? Sopivassa kohdassa menevät kirkon herätysliikkeet ja vapaat kristilliset suunnat samassa paketissa mormonien ja Jehovan todistajien kanssa. Mediassa huomaa säännöllisesti toimittajia, joiden kirkollinen ja seurakunnallinen tuntemus on melkoisen heikko. Silti säännöllisesti pitää kirjoittaa pakollinen kirkkokolumni, jossa naristaan kirkkojen vanhoillisuutta. Kirkosta ja kristillisistä yhteisöistä kiinnostavat kohta samat asiat kuin Pauli Aalto-Setälän mukaan iltapäivälehtiä kiinnostavat: kiima, kauhu ja kauna.

”Katsomuscocktailia” kaikille samasta kulhosta

Tämän keskellä ihmiset rakentavat itselleen eräänlaista ”katsomuscocktailia”, johon otetaan aineksia milloin mistäkin olematta kiinnostuneita sen loogisuudesta. Siksi suomalaisia kiinnostavat samanaikaisesti joulukirkot, idänuskonnot, ikonit ja erilaiset henkisyyden muodot. Julkisuudessa on paljon tällaisia henkilöitä, jotka sopivassa kohtaa ottavat aineksia mistä tahansa uskonnosta ja näkemyksestä. Lehdistä voi säännöllisesti lukea tällaisesta keski-ikäisestä, joka ”löysi itsensä”. Tunnustavan kristityn tunnusmerkit muuttuvat. Sen määritelmä voi olla ja onkin erilainen pääkaupunkiseudulla, kaupungeissa ja maaseudulla. Piispat ja papit pyörittelevät saippuaa käsissään uskaltamatta sanoa mitään. Yksi todellinen ongelma on raamatunopetuksen puuttuminen ja raamatullisen tiedon oheneminen.

Lisää painetta seurakunnille

Mikä olisi ratkaisu tällaisessa tilanteessa? Ruotsalainen helluntailainen kirjailija Peter Halldorf (Koskematon maa. Nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen) kirjoittaa, että ”kristinusko voi parhaiten eläessään taistelutilanteessa, puristuksissa ja joka puolelta uhattuna. Paine työntää kristittyjen seurakuntaa keskuksen suuntaan – ellei kirkko itse ole pettänyt kutsumustaan. Silloin se paineen kasvaessa särkyy kuin saippuakupla. Kevyt evankeliumi älköön sen vuoksi paineisena aikana vaivautuko. Mutta alkuperälleen uskollista seurakuntaa vastustus painaa lähemmäksi todellisuuden keskipistettä.” Halldorfin mukaan paine voi syntyä kahdesta asiasta. Toisaalta se voi olla mielipidepainostusta, jopa aktiivista vainoa. Mutta toisaalta vielä hienompi painostuksen muoto on moniarvoisuus, joka oli tyypillistä antiikin aikana.

Ponneton kristinusko räjäyttää lian pois

Onko niin, että nykyisessä maailmassa ja yhteiskunnassa, jossa moniarvoisuus antaa kaikkien kukkien kukkia, seurauksena on, että mikään ei ole enää pyhempää? Ihmisiltä on mennyt kyky erottaa, mikä on Pyhää ja mikä ei. Onko niin, että kristinuskosta ja sen seurauksena kristillisistä kirkoista on tullut värittömiä, mauttomia ja hajuttomia? Seurakuntien työntekijöihin ei voi enää edes loukkaantua. Yleistä on ponneton kristinusko, johon ei voi edes suuttua.
  Halldorf itse tarjoaa lääkkeeksi keinoa, jossa kirkko ja seurakunnat maailman keskellä suuntautuvat kohti uskon sydäntä: itseään Jeesusta Kristusta. Silloin kirkko ja seurakunnat voivat elää uhantäyteisessä maailmassa tuntematta itseään uhatuiksi. Olisiko nyt seurakuntien, kristillisten yhteisöjen ja yksilökristittyjen tehtävä keskittyä oleelliseen? Mikä se on?

Teuvo V. Riikonen

 

Kirjoittaja on Savonlinnan kristillisen opiston rehtori ja kirjailija.