HELSINGIN SANOMAT / DEBATTI JOULUKUU 2009

HÄVIÄÄKÖ LUTERILAISESTA KIRKOSTA MIEHET?

Keskustelu Suomen luterilaisen kirkon tulevaisuudesta pyörii pääasiassa piispojen vaaleissa, jäsenmääräkehityksessä ja julkisoikeudellisessa asemassa. Kirkon sisällä on muhimassa yksi tilastollinen aikapommi, jonka Kirkon nelivuotiskertomus Monikasvoinen kirkko. Suomen evankelisluterilainen kirkko vuosina 2004-2007 paljastaa. Kirkko on menettämässä otteensa miehiin. Tätä tukevat kirjan monet luvut ja tilastot.

Perinteisesti kirkko tavoittaa kastetut jäsenet pienestä pitäen. Tilastot eivät enää tue tätä. Kirkon varhaisnuorisotyön osallistujamäärän lasku on ollut 9 %. Myös partiotoiminnassa on laskua. Seurakunnissa ei ole enää miehen malleja, sillä nuoriso- ja diakoniatyöhön hakeutuvista enää vain 16 % on miehiä. Seurakunnan työntekijöistä miehiä on 29 %. Luvun alhaisuutta selittää osittain se, että lapsityöntekijät, joita kirkossa on paljon, ovat pääasiassa naisia. Mutta tämä ei ole ainoa syy. Kirkon toimintamallit ja palkkakehitys eivät ole innostaneet miehiä hakeutumaan kirkon palvelukseen. Papiston suhde tulee muuttumaan nopeasti, vaikka nykyisistä papeista miehiä on noin 70 %. Luku muuttuu nopeasti, sillä teologisten tiedekuntien hakijoista miehiä on enää noin 30 %. Tämän seurauksena uusista papeista 40 % on miehiä. Tulevaisuudessa enemmistö vastavalmistuneista papeista on naisia.
Kun esimerkiksi pääkaupunkiseudulla yhä useampi pariskunta eroaa kirkosta, eikä järjestä enää kirkollista vihkimistä, sen seurauksena kastettujen lasten määrä laskee. Sen mukana kirkon tilastot synkkenevät entisestään. Kehitys pääkaupunkiseudulla tulee viiveellä myös muihin kaupunkeihin ja maaseudulle, jossa kirkko on vielä vahva vaikuttaja. 2007 oli 79 % kirkosta eroamisista kaupunkiseurakunnissa.
Näiden lukujen jälkeen on helpompi ymmärtää seuraavia lukuja. Ateistiksi ilmoittautuneista kaksi kertaa enemmän on miehiä kuin naisia. Aikuisena kastetuista enemmistö on naisia, kun taas kirkosta eronneista tai sitä harkitsevista enemmistö on miehiä.  Aktiivisesti Raamattua lukevista enemmistö on naisia ja perheneuvonnan asiakkaista 40 % on miehiä. Lähetystyön tukemisessa kirkossa mukana on vain 36 % miehiä. Kirkkovaltuustoissa miehiä on 44 % ja ainoastaan seurakuntaneuvostoissa päästään melkein tasoihin kun miehiä on 49 %. Kun samanaikaisesti tiedämme, että eduskunnassa, kuntapuolella ja monissa yhteisöissä hallinnossa nimenomaan naiset ovat vähemmistönä, kirkossa tilanne on toinen.
Miten kirkko sitten kohtelee niitä miehiä, jotka ovat kirkon töihin päässeet? Tässäkin nelivuotiskertomus näyttää suuntaa. Kertomuskaudella 2004-2007 annettiin papeille kahdeksan varoitusta ja määräajaksi erotettiin 15 pappia. Kaikki olivat miehiä. Kertomuskaudella erosi kahdeksan pappia, joista naisia vain kaksi ja miehiä kuusi. Ei ihme, että vangeista miehiä on 93 %. Julkisuudessa on ollut eniten naispappeuteen kielteisesti suhtautuvat ja tästä rangaistut, mutta kaikki ei ole tällaisia tapauksia. Ovatko miehet missään voitolla? Ainakin yhdessä asiassa on. Lähes puolet eli 46 % miehistä ajattelee kuoleman merkitsevän kaiken päättymistä, kun naisilla luku on 24 %. Kirkko on viime vuosina ajanut aivan oikein tasa-arvoa, mutta ajaako se enää miesten asioita? Kohtelevatko tuomiokapitulit ja piispat miespappeja erilailla? Onko naispappeus saanut osan miehistä tuntemaan olonsa epämukavaksi vai ovatko miehet kyvyttömiä yhteistyöhön? Tai kyse on molemmista.

Miehillä menee tällä hetkellä yhteiskunnassa huonosti.  Tähän kiinnitti huomiota Jorma Ollila muutaman vuotta sitten. Armeijan kutsunnoissa yhä useampi nuori mies jää pois tai keskeyttää parin viikon sisällä. Raaoissa väkivaltarikoksissa miehet loistavat lööpeissä. Jos yksi suomalainen mies kuolee kriisinhallintatehtävissä, asiasta nousee suurempi häly kuin niiden 2000-3000 miehen kohdalla, jotka tänä vuonna kuolevat alkoholin väärinkäytön seurauksena. Yhteiskunnassa miesten kohdalla (myös monien naisten) muhii ”kasvoton ahdistus”. Juuri nyt kirkolla tulisi olla tavoitteena tavoittaa suomalaisia miehiä. Silti kirkon diakoniatyön asiakaskontaktit vähenivät kertomuskaudella 9 %. Käynti missä päin tahansa Suomea jumalanpalveluksessa tai perinteisessä kirkon tilaisuudessa paljastaa edellä mainitut luvut. Mies loistaa poissaolollaan.

Mikä olisi nyt avuksi? Ensiksi ihan perinteinen poikatyö, jossa kirkko nimenomaan on ollut suunnannäyttäjä mahtavalla leiri- ja kerhotyöllään. Vaikka paluuta menneeseen ei ole, tulisi miettiä mikä on 2010-luvun metodi poikien tavoittamisessa. Toiseksi kirkon tulisi ottaa mallia, sieltä missä vielä miehiä tavoitetaan. Virassa olevat sotilaspapit saavat enemmän aikaan kuin mitkään tekopirteät kampanjat, joihin kirkko vuosittain upottaa rahaa. Kolmanneksi kirkon pitäisi älyllisesti haastaa ateistit ja vapaa-ajattelijat keskusteluun, eikä toimia siilipuolustuksessa vähentäen tai antautuen erilaisten haasteiden keskellä.  Neljänneksi kirkon agraariyhteiskunnassa syntyneet työmuodot eivät enää tavoita miehiä. Lähes kaikki perinteiset toimintamuodot musiikkitilaisuuksia lukuun ottamatta ovat menettäneet kävijöitä.  Viidenneksi kirkon olisi kiinnitettävä huomiota käyttämäänsä kieleen. Nyt se on pitkälti sievistelevää lepertelyä, joutavaa jorinaa ja konsensushenkistä mössöä, jota mies ei ymmärrä eikä viitsi kuunnella. Siihen ei edes suututa. Ellei Suomen luterilainen kirkko pian herää tässä asiassa se voi perustaa kirkkomuseon, johon sijoitetaan viimeisen seurakuntamiehen värttinäluu muistoksi ajasta jolloin kirkossa on nähty vielä yksi mies.
Teuvo V. Riikonen

Kirjoittaja on Savonlinnalainen rehtori, kirjailija ja kirkolliskokousedustaja