SUOMALAINEN KOULUTUSPOLITIIKKA 1990-LUVULTA UUDELLE VUOSITUHANNELLE

Teuvo V. Riikonen

Yhdysvaltain entinen presidentti Lyndon B Johnson sanoi aikanaan, että kansakunnan kaikki ongelmat tulevat ratkeamaan koulutuksen avulla. Tällaista rikkumatonta uskoa koulutukseen on ollut muuallakin. Viime vuosina työelämässä on tapahtunut paljon muutoksia, jotka ovat vaikuttaneet kaikkiin ihmisiin jollakin tavalla. Mukaan on tullut myös elinikäisen oppimisen sanoma.

Työelämän muutosta on kuvattu monella tavalla mm. sanoilla "työn katoaminen" ja "työn loppu". Samanaikaisesti monilla työn himo on todellisuutta ja jotkut puhuvat "laiskuuden evankeliumia".
On jouduttu monilla tahoilla kysymään onko palkkatyön yhteiskunta muuttumassa toiminnan yhteiskunnaksi? Monet yhteiskuntatieteilijät ovat huolissaan yhteiskunnan tuloksista ja ennakoineet työyhteiskunnan muodonmuutoksia. Työyhteiskunta näyttää kadottavan merkitystään ja uskottavuuttaan. Työyhteiskunnan kriisi alkoi jo tavallaan 1960-70-luvuilla.
Työyhteiskuntaa ei voi rinnastaa palkansaajayhteiskuntaan. Julkisuudessa on paljon puhuttu työelämän joustavuudesta.

Työn muutos kytkeytyy laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Koulutusjärjestelmän paisuttamiseen perustunut koulutusajattelu on ollut taustalla vaikuttava ajatus. Ja siihen on koulutusretoriikassa kytketty "koulutuksellisen tasa-arvon" doktriini, joka on ankkuroitunut pohjoismaisen hyvinvointiajattelun pohjalle.
Silti on aiheellisesti kysytty onko koulutus edelleen hyvinvoinnin keihäänkärki?
Pohjoismaiden hyvinvointimalli perustuu laajaan työhön osallistumiseen ja alhaiseen työttömyyteen, joka tosin viime vuosikymmeninä on kokenut melkoisen rakenteellisen muutoksen.
Viime vuosina on jouduttu tarkastelemaan ( mm. Rinne, R & Salmi, E) koulutuksen ja erilaisten oppimiskäsitysten mahdollisuuksia suhteessa niihin yhteiskuntamuutoksen näkymiin jotka on liitetty modernin jälkeiseen. aikaan.

On aiheellisesti kysytty edustavatko modernin .yhteiskunnan. koululaitos ja koulutuspolitiikka. sellaisia tekemisen tapoja, jotka pikemmin rajoittavat kuin auttavat oppilaita pärjäämään tulevaisuuden reflektiivisessä yhteiskunnassa? Pystyykö koululaitos täyttämään. yhteiskunnallisen tehtävänsä? Onko perinteisen koulutuspolitiikan päälinjauksille vaihtoehtoja?
Voiko vastaus koulutuksen, työn ja yhteiskunnan kohtaamattomuuden ongelmiin piillä nykyisen jargonin esittämään tapaan epämuodollisen oppimisen tunnustamisessa ja sen muuttamisessa tutkinnoiksi? Elinikäisen oppimisen on sen oman ideologiselta kalskahtavan lähtökohtansa mukaisesti katsottu haastavan vanhan koulutusjärjestelmän monia perusoletuksia.
Modernin ajan koulua on kritisoitu "massatuotantotehtaaksi" (Robert Reich) jossa lapset siirtyvät luokalta toiselle kuin liukuhihnalta.

Tavaran kaltaiseksi muodostunut oppiminen ei ole eri ikäisten elämänkululle ja tasa-arvolle paras mahdollinen lähtökohta. Koulutuksen ja oppimisen tutkimuksessa ( mm. Antikainen A & Kauppila J) on tultu yhä tietoisemmaksi, siitä että muodollinen koulutus ole ainoa tärkeä oppimisen muoto. Tällä tarkoitetaan varta vasten oppimista ja opettamista varten rakennetussa ympäristössä tapahtuvaa oppimista. Sen rinnalle on tullut ei-muodollista oppimista kuten informaalia eli arkipäivän oppimista

Vanhimmille sukupolville uusi koulutusajattelu on ongelmallinen, koska heillä ei ole ollut mahdollisuuksia koulutukseen ja koulutus on ollut monille ihmisiä erottava tekijä. Monilla esim. uuden teknologian oppiminen voi muodostua ongelmaksi. Toisaalta vanhemmalle ikäpolvelle koulutus on aina ollut kamppailua ja uuden oppimista. Kerran opittu säilyi koko elämän.
Näille sukupolville koulutus merkitsi myös pitkälti varmaa työpaikkaa. Kaikki koulutuskertomukset olivat omalla tavallaan selviytymiskertomuksia. Mitä vanhempi sukupolvi sitä paremmin tämä tuli esille. Koulutus merkitsi heille korkeampaa sosiaalista statusta. Heitä onkin kutsuttu "kansansivistyksen ja kansanvalistuksen sukupolveksi". He olivat "sodan ja niukan koulutuksen sukupolvi".

Seuraava sukupolvi oli pitkälti rakennemuutoksen ja kasvavien koulutusmahdollisuuksien sukupolvi. Tälle sukupolvelle työ on ollut keskeinen osa mikä on liittynyt koulutukseen ja uraan. Monien kohdalla rakennemuutos kuljetti heidät pois kotiseuduilta asutuskeskuksiin. Sen mukana tuli myös mahdollisuus kouluttautua paremmin kuin edellinen sukupolvi. Koulutuksella oli ennen kaikkea sivistyksen välineellinen ja ammatillinen puoli. Tälle sukupolvelle valistus oli erilaista. Usko tieteen ja asiantuntijuuden voimaan oli suuri ja sosiaalisella moraalilla oli suurempi merkitys kuin uskontoon perustuvalla moraalilla.
Nuorimmalla sukupolvella on ollut hyvinvoinnin ja monien koulutusvalintojen suhteen aivan eri mahdollisuudet. Yleissivistävä koulutus on koettu itsestään selvänä hyödykkeenä. Koulutus oli muuttunut ihanteesta välineeksi ja itsestäänselvyydeksi. Yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset ovat vieneet tältä sukupolvelta tietyn lumouksen.

Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset ovat saaneet aikaan sen, että koulutuksen merkitys on muuttunut. Tiettyjen työpaikkojen väheneminen on saanut aikaan tietynlaisen ryntäyksen koulutukseen. Tutkimuksissa ( mm. Mari Käyhkö ja Heli Kurkko) on todettu että työttömyysuhan alaisille koulutus on merkinnyt tietynlaista turvapaikkaa. Tosin useiden koulutusvalinnat ovat näyttäneen tapahtuvan ikään kuin automaattisesti. Siihen on vaikuttanut esim. oman perheen ja suvun sisäistämä vaikutus. Harvoin on ollut poikkeamia, jossa varman tuntuinen elämänsuunnitelma on muuttunut koulutuksen takia.
Ihmiset ovat joutuneet antamaan koulutukselle eri merkityksen, kun se ei välttämättä takaa heti työpaikkaa. Tietynlaisessa jatkuvassa epävarmuudessa ja riskien täyttämässä yhteiskunnassa on edellytetty oman elämänhallinnan muodostumista ja kykyä elämänmittaiseen oppimiseen.
Kun mahdollisuudet koulutukseen ovat olleet erilaiset on tarvittu erilaisia mahdollisuuksia koulutukseen. Tästä taustasta nousee vapaa sivistystyö, jolla on aina olut oma tärkeä merkitys.
Rinne ja Salmi ovat kirjassaan antaneet koulutuspoliittisia vaihtoehtoja työyhteiskunnan murrokseen. He ovat erottaneet neljä erilaista vaihtoehtoa tulevaisuuden koulutuspolitiikalle.
Egalitaarinen täystyöllisyyden palauttaminen vaatisi sen verran kovia poliittisia ratkaisuja, että sillä tuskin on mahdollisuuksia. Kansalaisten markkinoille pakotus ei toimi yhteiskunnassa joka sallii vapauden itse päättää asioista. Ns. työnjakamisen malli voisi olla kehittämisen arvoinen, muta se vaatisi rajuja rakenteellisia uudistuksia. Globaalin informaatioyhteiskunnan malli on se, jonka tulemista voi vähiten vastustaa, koska se on ollut jo pitkään todellisuutta.
Nämä edellä luetellut vaihtoehdot voivat saada rinnalleen myös muita malleja, jotka informaatioyhteiskunta synnyttää. Joka tapauksessa se vaatii koulutuspolitiikalta uutta asennetta uudella vuosituhannella. Siihen liittyy myös vapaan sivistystyön mahdollisuudet ja tulevaisuus.

Antikainen ja Kauppila tarkastelevat vapaan sivistystyön mahdollisuuksia kolmesta näkökulmasta. Rakenteellisesta, toiminnallisesta ja tulevaisuudentutkimuksellisesta näkökulmasta.
Rakenteellinen näkökulma on heidän mielestään pessimistisin. Historialliset rakenteet joutuvat jatkuviin muutoksiin. Tästä on useita esimerkkejä mm. kansanopisto ja kansalaisopistojen toiminnassa. Esimerkkinä on Anjalankoskella tapahtunut kansanopiston ja kansalaisopiston yhdistyminen.
Mutta rakenteelliseen puoleen kuuluu muutakin. Siihen liittyy tutkimukset vapaan sivistyön aikuiskoulutukseen osallistumisesta. Siihen osallistutaan sitä todennäköisemmin mitä korkeampi muodollinen koulutus on . Tällöin tulee esille muodollisen koulutuksen ja organisoituihin aikuisopintoihin osallistumisen suhde. Mitä korkeampaa koulutus sitä yleisempää on opintoihin osallistuminen. Juuri tähän liittyy monia ongelmia? Miten niiden kohdalla joilla ei ole korkeampaa koulutusta? Sisältyykö vapaan sivistystyön koulutukseen sisäänrakennettuna "vaatimus" korkeampaan koulutukseen? Kun korkeamman koulutuksen takana on usein tietynlainen kulttuuripääoma onko sen seurauksena mahdollisuus rakenteelliseen eri arvoisuuteen koulutuksessa?

Aikuiskoulutuksen rakenteelliseen puoleen liittyy se, että vapaan sivistystyön koulutus on yhä enemmän ammattiin ja työelämään liittyvää koulutusta. Tämä voi rakenteellisesti rajoittaa vapaan sivistystyön tarjontaa aiheuttaen samalla eri arvoisuutta eri taustoista tulevien keskuudessa.
Myös naisten korkeampi osallistumisen aste on huomioitavissa oleva asia. Sen mukana tulee rakenteellinen kysymys, onko vapaan sivistystyön tarjonta liian naisvaltaista?
Tästä on helppo mennä seuraavaan kysymykseen eli toiminnalliseen puoleen.
Ihmisen elämähän muodostuu eri mittaisista vaiheista. Psykologit puhuvat tasaisista vaiheista, jotka kestävät 4-8 vuotta ja niiden väliin sijoittuvista siirtymävaiheista, jotka ovat lyhyitä ja nopeita. Niihin liittyy usein kriisejä ja käännekohtia.
Onko niin että vapaan sivistystyön tarjonta liittyy pääasiassa näihin tasaisiin vaiheisiin? Vastaako vapaa sivistystyö juuri siihen mitä ihmiset odottavat? Juuri tähän liittyen Antikainen ja Kauppila pohtivat: "Siltä osin kuin vapaan sivistystyön muoto on virallinen asiaorganisaatio, sen saattaa olla vaikea lähestyä ihmisiä kriisi- ja siirtymätilanteissa."

Juuri tässä voisi olla vapaan sivistystyön tulevaisuuden kysymyksiä, jotka ovat kolmas eli tulevaisuuden tutkimukselliseen puoleen liittyvät kysymykset. Ehkä vapaan sivistystyön merkitys suomalaiselle koulutuspolitiikalle uudella vuosituhannella onkin merkittävä. Siihen liittyy nimenomaan arkipäivän oppiminen, jota on kaikki järjestettyjen oppimisympäristöjen - ja tilanteiden ulkopuolella tapahtuva oppiminen.
Tämähän on juuri jätetty suomalaisessa koulutuspolitiikassa ulkopuolelle. Juuri vapaan sivistystyön koulutuksessa on ollut paljon tällaista. Toisaalta se voisi menettää merkitystä, jos se liian viralliseksi tehtäisiin. Arkipäivän oppimisesta on esitetty (Livingstone) pari merkittävää näkökohtaa. Arkipäivän oppiminen "näyttää olevan muodollisen koulutuksen ja aikuiskoulutuksen hierarkkisen pyramidin ulkopuolinen oppimisen muoto". Toiseksi on todettu, että ihmiset mielellään osallistuvat huomattavasti useammin organisoituihin aikuisopintoihin siinä tapauksessa, että heidän arkipäivän oppiminen huomioidaan ja tunnustetaan opintojen alussa.
Tämä tunnustaminen on juuri sitä, mistä tällä hetkellä vapaassa sivistystyössä kansanopistokentällä puhutaan. Eli kaiken oppimisen tunnustaminen pitäisi virallistaa niin että siitä oikeasti olisi hyötyä myöhemmissä opinnoissa ja myös työelämässä.

Vapaan sivistystyön merkityksen huomaa itse oman työnsä kautta. Siinä voi uskoa Antikaisen ja Kauppilan tavoin, että "vapaa sivistystyö voi olla tulevaisuudessakin suomalaisen ja pohjosmaisen oppimisyhteiskunnan lippulaiva."
Siihen kuuluu myös opettaa ihminen hymyilemään. Siihen liittyen esimerkki omasta työstä. Kolmen kuukauden vapaan sivistystyön Raamattulinjalle tuli keski-ikäinen mies, jolla oli henkisiä vaikeuksia. Hän käytti rauhoittavia lääkkeitä ja oli tunnilla usein hiljaa ja ikään kuin omissa oloissaan. Kun opetuksessa käytän esimerkkejä ja kertomuksia yksi kurssilainen kiinnitti huomiota siihen, että juuri tämä keski-ikäinen mies hymyili silloin tällöin kuullessaan kertomuksia. Kun aloin itsekin seuraamaan häntä huomasin saman ilmiön. Hän silloin tällöin hymyili kuullessaan jonkun hyvän kertomuksen. Tätä jatkui koko kolmen kuukauden ajan.
Kurssin päättyessä annoin hänelle stipendin…