KANSANOPISTO 5 / 2011

SIVISTYSNÄKEMYS EXELL-TAULUKKOON

Vapaan sivistystyön volyymeja ei kukaan voi kiistää. Joka viides Suomessa kadulla vastaan tuleva on ollut vuoden aikana jollakin tavalla mukana vapaan sivistystyön koulutuksessa. Samanaikaisesti näyttää siltä, että vapaan sivistystyön puolesta puhujia on yhä vähemmän eduskunnassa, Opetushallituksessa ja Opetus- ja kulttuuriministeriössä. Niilläkin vapaan sivistystyön tuntijoilla, jotka ovat edellä mainittuihin instansseihin päässeet töihin joko lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa, on sama vaara kuin edellisellä Paavilla tai Elviksellä loppuvuosina. Kaikki näkivät, että parhaat laulut on jo laulettu, mutta lavalle pitää vielä päästä ja nousta.

Tutkija Petri Salo Järvenpään Kansanopistokokouksessa (25.10.2011) puhui hyvin vapaan sivistystyön arvoista ja ideologiasta sanoen, että ”sivistyksestä puhuminen Suomessa, EU:ssa ja niin edelleen vuonna 2011 on yhtä mielekästä ja järkevää kuin avosaunan lämmittäminen Saharassa”. Vapaan Sivistystyön puolustajista on pulaa. Osa opetusalan viranomaisista haluaisi ängetä vapaan sivistystyön, Grundtvigiläisen aatteen, non-formaalin koulutuksen ja internaatti-pedagogiikan exell-taulukkoon. Ei ihme, että Järvenpään kokouksessa oli aistittavissa rehtoreiden ja ylläpitäjien edustajien kesken jopa lievää alakuloisuutta, kun samanaikaisesti oli tiedossa tieto, että leikkauksia tulee ja ylläpitämislupien kanssa ei tiedä kukaan. Parhaimmassa tapauksessa tulee parin vuoden ylläpitämislupa, joka on selkeä viesti ”näin kauan teitä tarvitaan”. Tietysti joku voi sanoa, että noin 165 miljoonasta eurosta joutaakin leikata.
Olin viime kesänä Opetushallituksen järjestämässä Opetusalan johdon foorumissa Espoon Dipolissa, jossa paikalla oli yli 400 opetusalan johtotehtävissä olevaa, mutta yllättävän vähän vapaan sivistystyön edustajia. Sieltä jäi kaksi luentoa mieleen. Toisen piti Opetushallituksen pääjohtaja Timo Lankinen siistissä puvussaan. Puolen tunnin luennossa hän esitteli Opetushallituksen strategiaa power point esityksellään, jossa oli kuvia ja tekstiä yhtä paljon kuin minulla on ollut viikon rippikoululeirillä. Toisen luennon piti Aalto-yliopiston Anssi Tuulenmäki, joka luennoi samannimisestä kirjastaan ”Lupa toimia eri tavalla”. Jo hänen tittelinsä herätti kiinnostusta, sillä se oli Yli-innovaattori, siis ei osastopäällikkö, konsultti tai vastaava, vaan reippaasti erilainen. Mikäli oikein muistan Tuulenmäen habituskin oli aiheen mukainen. Hänellä taisi olla T-paita, nuhrunen takki ja farkut. Tukkaa ainakaan ei oltu kunnolla kammattu. Tuulenmäki selvästi oli niin kuin opetti eli oli antanut itselleen luvan olla toisenlainen.

Kun häntä kuuntelin, totesin kaksi asiaa. Ensiksi se oli yksi parhaimpia luentoja, mitä koskaan olin kuullut. Toiseksi tajusin, että juuri tuolla tavallahan me olemme koko ajan opistolla tehneet. Toisella tavalla.
Olisiko nyt kohdalla oleva vapaan sivistystyön tilanne oikeasti ihan hyvä kriisi. Tarkoitan, että voiko uutta syntyä, ellei jostakin vanhasta luovu? Opetusalan viranomaiset selvästi eri painotuksissaan haluaa kannustaa luovuuteen, dynaamisuuteen ja uusiin avauksiin. Rahaakin on tarjottu mm. oppimisympäristöjen kehittämiseen ja hallitusohjelmassa pyritään siihen, että Suomesta tulisi maailman osaavin kansa vuoteen 2020 mennessä. Tavoite on oikein kirjattu koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaluonnokseen vuosille 2011-2016. Samaa peräänkuulutti EK:n uusi koulutusjohtaja Jaana Lehto (Prima 7/2011) vaatiessaan, että oppimiseen on luotava uusi kulttuuri.
Mutta oletko itse koskaan nähnyt ja kuullut dynaamista, innovatiivista, kannustavaa ja todella rohkaisevaa opetushallinnon edustajaa? Minä olen kuunnellut kymmeniä heidän puheitaan, mutta yhtään oikeasti innostavaa puhetta en ole kuullut. Ne ovat asiallisia, laki ja asetus tunnetaan ja opistojen juhlapuheiden edellä on käyty kyseisen opiston kotisivulla katsomassa mitä opetusta täällä annetaan, mutta ei niiltä mitään tarvitse odottaakaan. Riittää kun ovat virkamiehiä. Mutta tässä se ongelma onkin. Kuka kehittää uutta?

1990-luvun lopun vapaan sivistystyön lain ja asetuksen muutos toi melkoisen vapauden kansanopistoille. Muutaman vuotta sitten tehty Valtionhallinnon Tarkastusviraston tarkastus totesi, että ei kansanopistoissa kauheasti rikollisuutta ole, mutta pelisääntöjä pitäisi selventää. Kun näin ei tehty loppuun asti, niin jokainen saa toimia kuin pellolla. Kun tarpeeksi kauan joku valittaa Opetusministeriölle, he voivat lähettää Opetushallituksen laskennan naiset taulukoineen paikalle kysymään ”onko makkaran paistokin koulutusta?”. Mutta pahinta tässä kehityksessä on ollut, että kovin monessa opistossa ei oikeasti ole satsattu uudella tavalla tekemiseen. Kun viranomaiset kehottivat vuosia sitten satsaamaan ”aliedustettujen ryhmien” tavoittamiseen, Viittakiven opisto oli niitä harvoja, jotka tekivät sitä tosissaan ja nyt sitä opistoa ei enää ole.

Väitän, että tällä hetkellä vapaasta sivistystyöstä puuttuvat nämä uudet avaukset, innovaatiot ja dynaamiset tavat tehdä koulutusta. Me olemme viimeiset vuodet puristaneet opintoviikkoja, mutta esimerkiksi ne aliedustetut ryhmät ovat myös kansanopistoissa aliedustettuja. Vapaan sivistystyön tilastot paljastavat, että osallistujista 70 % on naisia. Se ei ole paha asia, mutta miesten perään voisi huutaa. Toinen puoli asiasta on se, että työpaikkojen koulutuksissa miehet hamuavat parhaat seminaarimatkat ja jättävät naispuoliset työntekijät vapaan sivistystyön maksullisen koulutuksen käyttäjiksi. Siksi kansanopistojen kesän kuvataide, luovuus, ooppera, musiikki ja kirjallisuuskursseilla on pääasiassa hyvälle parfyymille tuoksuvia asiakkaita. Haiseeko kansanopistoissa enää ollenkaan hiki, paska ja pesemättömät sukat? Onko tarjonta tehty pääasiassa hyvin toimeen tuleville ryhmille, jotka tuoksullaan karkottavat huonosti käyttäytyvät pois. Kuuluuko teidän opiston pihalla kesällä kiroamista? Meidän opiston jalkapallokentällä kuuluu ja rehtori on tyytyväinen.

Olisiko nyt menossa olevan uudistus-prosessin aikana mahdollista miettiä uusia tapoja tehdä koulutusta? Ei kaikki suomalaiset ole siisteissä puvuissa istuvia, jotka tulevat luennolle minuutilleen ajoissa, vaan elämässä huonosti kohdellut ihmiset ovat yhtä oikeutettuja sivistykseen ja koulutukseen kuin muutkin. Nyt opetusalan viranomaisten pitäisi antaa muutamille kansanopistoille oikein virallisen luvan luoda uusia koulutuskäytäntöjä, etsivää koulutustyötä, jossa oppimisympäristö käsite laajennetaan ja jossa uudet avaukset ovat mahdollisia? Suomalaisessa yhteiskunnassa on tällä hetkellä muutaman ryhmää, jotka syrjäytyessään tulevat kalliiksi. Suomessa on tällä hetkellä kymmeniä tuhansia nuoria, jotka ovat kateissa viranomaisilta, koulutuksen järjestäjiltä ja myös itseltään? Alle kolmekymppisenä jää tuhansia masennuksen takia ennen aikaiselle eläkkeelle? Suomalaisia ei ole saatu EU:ssa siististi viiniä litkiväksi kansaksi, vaan meillä juoppoja ja piilojuoppoja on niin paljon, että niillä täyttäisi monen kansanopiston juhlasalin.

Juuri nyt tarvitaan vapaan sivistystyön aatteesta nousevaa kansanopistotoimintaa, jossa kyseenalaistetaan ja etsitään vaihtoehtoistavia tapoja koulutukseen. Silloin ne vapaan sivistystyön haasteet konkretisoi tehtävän. Erilaisuutta kunnioitetaan. Hiljaista tietoa kuunnellaan. Puhutaan selkokieltä. Unohdetaan viranomaisten hallintoklingon kieli. Hyväksytään erilainen tapa oppia. Tuunataan jokaiselle vartalon mukainen opinto-ohjelma. Ollaan aidosti erilainen vaihtoehto muulle koulutukselle ja pyritään aitoon yhteistyöhön. Petri Salon sanoin ”arki ja maailma kuvataan omin sanoin”. Siihen pitää antaa lupa.

Teuvo V. Riikonen
rehtori, kirjailija