KANSANOPISTO 3/2005

LUOVAA HULLUUTTA VAI PYHÄÄ VELTTOILUA?

”Riippumatta siitä, mitä oppikirjat sanovat, yrityselämän tärkeimpien päätösten takana on useimmiten yksityinen ihminen – ei komitea” sanoi Lee Iacoca. ”Jos Mooses olisi ollut komitea, Israelin kansa olisi vieläkin erämaassa.” sanoi joku toinen.

Näistä ajatuksista huolimatta monien Suomalaisten yritysten ja työyhteisöiden väitetään voivan huonosti. Yksilön ja työntekijän erityisen huonosti. Ovatko yhteisö ja yksilö peruuttamattomasti törmäyskurssilla? Tarvitseeko yksilöllisen ja yhteisöllisen näkökulman olla ristiriidassa keskenään? Voivatko ne tukea toisiaan? Miten olisi luova hulluus ja yksilöllisyys työyhteisön innovaation ja dynaamisuuden pohjalla?

Terveen yksilön ominaisuuksia ovat kyky tehdä päätöksiä, välittää toisille omia näkemyksiä, kuunnella, rohkaista, lisätä uusia näkökulmia ja kyky voittaa vastuksia. Työyhteisön kannalta yksilöltä tulee odottaa kykyä synnyttää merkitystä, rakentaa ja pitää yllä organisaation perusarvoja ja kyky kiteyttää yrityksen perusarvot ja toimintafilosofia. Mac Donalsilla se on ”Laatu, palvelu, siisteys, edullisuus”. Mikä se on teidän opistolla?

Mitä se voisi olla vapaassa sivistystyössä ja kansanopistoissa? Maailmassa, jossa eletään jatkuvien muutosten keskellä, haasteiden ja tavoitteiden myllerryksessä, omaa tehtävää jatkuvasti etsien puun ja kuoren välissä? Opintoviikot, yksikköhinta, PAT, työvoimatarpeiden muutokset, osallisuushanke, nuorisobarometrit, globalisaatio, mietintö, juhlavuosi, raportti luettavissa netissä, aikuiskoulutus, lisärahoitus… hohhoijaa… 

Tarvitsemme lisää luovaa hulluutta, joka tukee yksilön luovuutta työpaikoillamme. Lähtökohtana on nähdä yksilö ja luottaa häneen. Juha Siltalan sanoin ”Nähdyksi tuleminen on ihmisen paratiisi”. Miksi esimerkiksi henkilökunnan muistaminen tehdään usein niin kaavamaisesti? Tässä kukat!

Meidän opistolla työntekijän täyttäessä 50 v. haimme hänet aamulla taxilla aamukahville kaupungille, jossa muut työntekijät olivat odottamassa. Toisen työntekijän saadessa kansanopistoyhdistyksen kunniamerkin veimme hänet vesitasolla ilmaan ja pienen lennon jälkeen laskeuduimme opiston rantaan, jossa 70 ihmistä oli odottamassa. Työyhteisömme nuorimman naisen täyttäessä pyöreitä neljä mies puolista työntekijää vei hänet Hes Burgeriin ja kaikille tilattiin lasten ateriat.

Työyhteisöjen on myös purettava epäsuora tiedostamaton yhteisöllinen nöyryytys jokaisen yksilön yltä. Työntekijöitä koskevat päätökset tulee tehdä yhdessä. Siivooja, keittäjä, talonmies ja toimistotyöntekijä ovat työpaikan avainhenkilöitä. Ongelma ei ole aina valitetussa viestinnässä vaan osallisuuden kokemuksessa. Työyhteisö on haastettava henkilöstöluovuuden kehittämiseen läpi koko organisaation. Jokainen on oman työnsä paras asiantuntija. On uskallettava purkaa esimerkiksi erilaiset hallinnon mukana tulevat kahlitsevat järjestelmät, joiden ainoa etu on siinä, että järki seisoo ja palkka juoksee!

Luovaan hulluuteen satsaaminen tulee aina takaisin työyhteisön hyvinvoinnissa. Luova hulluus voi vapauttaa energiaa perustehtävän suorittamiseen.

Luova hulluus antaa myös mahdollisuuden yhteen työyhteisössä kateissa olleeseen arvoon, nimittäin luovaan laiskuuteen. Pyhään velttoiluun.

Kesä on parasta aikaa pyhälle velttoilulle.

Unohda työpaineet ja laita hyvä musiikki soimaan, ihaile taulua, katsele lasten kesän riemuja, lue sarjakuvaa, kerää kukkia, istu laiturilla varpaat järvessä (jos opistolla ei ole omaa järveä hätätilassa käy vanha pesusaavi) maalaa taulu, syö jäätelöä, kuuntele oopperalaulajaa (kokeile edes, me joudumme täällä Savonlinnassa kuuntelemaan yhden kuukauden yhteen menoon), lue hyvä kirja tai mene vaakatasoon ja sylje kattoon! Palaa takaisin työhösi, hetki ennen kuin sylki putoaa katosta alas naamallesi!

Ars longa  - Vita brevis.

Teuvo V. Riikonen
kirjoittaja on kirjailija-pastori, joka työskentelee Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina, ellei ole harrastamassa pyhää velttoilua