Kirjoitus Muistojen Kansanopisto kirjassa (Suomen Kansanopistoseniorien Kilta 2004)

KIITOS KANSANOPISTO, KIITOS RAKAS ÄITI!

Kansanopisto. Miten paljon tuo sana on vaikuttanut elämääni?
Muistan keskustelun noin 16-vuotiaana ammatinvalinnasta. Äitini ja kylässä ollut naapurin mies kehotti lähtemään Helsinkiin kansanopistoon. Seurasin omaa ääntäni ja lähdin kauppaopistoon – puoleksi vuodeksi. Seuraavana vuonna löysin itseni kansanopistossa, josta en ole vieläkään päässyt eroon.
Löysin kesällä 2003 kuolleen äitini jäämistöstä hänen elämänaikaiset todistukset. 76-vuotiaana kuollut äitini oli selvinnyt elämässä vain muutamalla todistuksella. Kaste- ja rippikoulutodistus löytyi samoin kansakoulun päästötodistus Ristiinasta. Mutta sen jälkeen oli hiljaista.
Yksi Valtion rautateiden lisäkoulutustodistus löytyi. Siivoojien ammatillinen lyhytkoulutus, jonka kesto oli vain 20 tuntia. Tässäkö kaikki?
Vielä yksi todistus löytyi.
Todistus kansanopiston käymisestä Otavan opistossa vuonna 1948. Tuo viiden kuukauden todistus kotitalouskurssilta oli mielenkiintoinen. Vuosi ennen äidin kuolemaa kysyin häneltä, millaista siellä oli ja mitä siellä opetettiin. Äiti vastasi ”Ei se hullumpi paikka ollut ja vähän joka lajia siellä opetettiin”.
Ihmettelin joskus, mistä yksinhuoltajaäitini sai sen valtavan elämänmyönteisyyden, joka hänellä oli? Miten hän jaksoi 33-vuotiaana juuri leskeksi jäätyään kolmen alle kouluikäisen pojan kanssa odottaen minua kolmannella raskauskuukaudella. Siihen vaikutti varmasti savo-karjalaiset geenit ja monet muut asiat. Mutta myös Otavan kansanopistossa opitut asiat ja ennen kaikkea elämänasenne. Todistuksen numerot oli jaettu kolmeen osaa.
Ensin oli käytös, huolellisuus ja siisteys. Toisena tietopuoliset aineet ja kolmantena käytännölliset työt. Keskiarvo 17:sta numerosta oli 8,29.
Olivatko nuo äidin omat kokemukset kansanopistosta syynä siihen, että hän kannusti minua 16-vuotiaana lähtemään kansanopistoon? Omat kokemukseni koulusta ja oppimisesta olivat olleet kielteiset. Peruskoulun ensimmäisellä luokalla sain ehdot ja koko kesä meni ehtoja suorittaessa. Toisena kesänä ei tarvinnut ehtoja suorittaa, sillä sain kolme nelosta ja jäin suoraan luokalle. Oikeastaan siitä asti uskoin, että en minä voi mitään oppiakkaan.
Kun vielä sain rippikoulun loppukokeesta 4 – ja jouduin papin puhutteluun oppimiskokemuksille oli hyvä pohja.
Ellei kansanopisto olisi tullut väliin.
Ajauduin keväällä 1978 kesken jääneen kauppaopiston jälkeen Kauniaisiin Suomen Raamattuopistolle nuorten peruskurssille. Siitä alkoi uusi elämänsuunta vapaatavoitteisella linjalla ja Raamattuopistokin sai myöhemmin kansanopisto-oikeudet.
Seuraavana kesänä hain kansankorkeakoululinjalle Järvenpään Luther-opistoon ja Helsingin Evankeliseen Kansankorkeakouluun. (HEK. Opiston nimi muutettiin myöhemmin nykyiseen muotoon Helsingin Evankelinen Opisto, HEO).
Luther-opistoon olisin halunnut mennä, mutta jäin varasijoille. Vapautuvista paikoista sai kysellä viikon päästä. Menin ”viikoksi” HEKKiin, mutta internaattielämä tempaisi viikossa niin mukaansa, että soitto Luther-opistolle jäi soittamatta ja HEKKiin jäin neljäksi vuodeksi. Mikä siihen vaikutti?
Täysin erilainen oppimisilmapiiri, opettajien suhtautuminen ja sisäinen henki kuin peruskoulussa oli ollut. Suuri ansio kuuluu tietysti opettajille.
Kiitos näin jälkikäteen Matti Selin, Helvi Vuoristo, Marja Rusama, Tellervo Kuusiranta, Arto Kauppinen, Aila Haapaniemi, Jukka Knuutti, Timo Lukkarinen ja monet muut lyhytaikaiset opettajat. Miten viisaasti nuo opettajat monta kertaa ohjasivat nuorta opiskelijaa löytämään omat lahjat ja oman paikkansa.
Ensimmäinen kansanopistovuosi tempaisi mukaansa. Vapaatavoitteinen opiskelu, projektiviikko, esitelmät, viikoittaiset katulähetysillat, joka toinen viikonloppu ollut opistoviikonloppu iltaohjelmineen jne. oli osa uuden oppimisen mahdollistajaa. En silloin tiennyt, että kyseessä on elinikäistä oppimista, internaattipedagogiikkaa, vapaan sivistystyön Gruntvigilaista aatetta jne.
Minä vain elin ja opiskelin kansanopistossa.
Kämppäkaverit Ilpo Laitinen, Timo Lehtonen (myöh Ala-Könni), Seppo Kari, Heikki Lähdekorpi ja monet muut toimivat osaltaan kasvattajina. Ensimmäisen vuoden lopussa tuntiopettajamme Leena Harjunpää nyk. Nykänen tarjosi mahdollisuutta lähteä opintomatkalle Israeliin. Sen verran kävin pizzeriassa tiskaamassa, että matkarahat löytyi ja kansanopistovuoden kruunasi matka Israeliin.
Matkan aikana järjestettiin haastattelut nuorisonohjaajalinjalle hakemiseen.
Psykologiset testit sai suorittaa etukäteen, mutta haastatteluun ei tarvinnut tulla Jerusalemista asti. Opettajat luottivat vuoden tuntemuksen perusteella ja paikka nuorisonohjaajakoulutukseen aukesi 18-vuotiaana.
Kansanopistoelämä sai kolme vuotta jatkoa. Paikka oli tuttu ja turvallinen.
Suurin osa kurssilaisista oli edellisen vuoden tuttuja samoin kuin opettajat, joten sain kasvaa kansanopistossa ikävuodet 17-21. Siis juuri nuo tärkeät vuodet.
Ammatillinen koulutus oli tietysti eri juttu kuin tavallinen kansanopistovuosi, mutta silti nuo 4 vuotta HEKissä oli tavallaan sama kokonaisuus. Edelleen yhteisöllisyys, omien lahjojen löytäminen, erilaisuuden sietäminen ja monet muut kansanopistoaatteeseen kuuluvat asiat olivat todellisuutta. Kun stipendejäkin tuli kansanopistovuodet kummasti vahvisti nuoren oppimisvaikeuksia omanneen isättömän pojan elämäntietä.
Kansanopistovuosien välissä oli kesätyöt ja harjoittelut. Ensimmäiset kesätyöpaikat Rinnekodin keskuslaitoksessa, Myrskylän ja Vammalan Tyrvään seurakunnissa olivat omalta osaltaan vahvistamassa oman paikan löytymistä.
Kun neljä kansanopistovuotta oli takana oli edessä vielä kuukauden kesätyö kansanopiston talonmiehenä. Muistan kun seisoin opiston pannuhuoneessa katsomassa putkia ja laitteita miettien mitä näille pitäisi tehdä. Käytävien siivoukset luonnisti paremmin.
Vuosien 1984-1999 välillä olin työssä Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen nuorisotyössä ja julistustyössä. Tällöin monet kansanopistot olivat merkittäviä yhteistyökumppaneita. Kaikki evankeliset opistot tuli kierrettyä monta kertaa ja muissakin tuli käytyä. Olin myös muutamissa kansanopistoissa tuntiopettajana. Joskus ihmettelin miksi ne rehtorit niin kovasti haluaa järjestellä kaikenlaisia kursseja? Puhuivat myös joistakin opintoviikoista ja valtionavuista, mutta en niihin sen enempää kiinnittänyt huomiota.
Tämän 15 vuoden jakson katkaisi vain vuosi YK-joukoissa lähi-idässä, lyhyt virkavapaus opintojen kanssa teologisessa tiedekunnassa (suoritin TM:n tutkinnon työn ohessa) ja kaksi kertaa opettajan viransijaisuuden hoitaminen missäs muualla kuin kansanopistossa – tuossa samassa Helsingin Evankelisessa Opistossa.
Kaksi ja puoli vuotta opettajana opetti miettimään omia kansanopistovuosia opettajan näkökulmasta. Monenlaista ne opettajat joutuivat sietämään ja kestämään. Huomasin, että minuun kansanopisto-opettajana vaikutti omat myönteiset oppimiskokemukset kansanopisto-opiskelijana. Aloin noudattaa samoja pedagogisia periaatteita, vaikka en vielä kansanopistotyöhön aikonutkaan pätevöityä.
Minulla oli vain kaksi periaatetta opetuksessa. Ensiksi ”Sata sanaa minuutissa” sekä toisena ”oppilaan oikeusturva on hengittää välitunnilla.”
Näistä huolimatta oikeasti pyrin löytämään jokaisen opiskelijan omat vahvuudet ja niitä kannustaen vahvistaa. Ja huomasin miten paljon monille merkitsi julkinen tunnustuksen antaminen. Opettajana huomasin miten erilaisia opiskelijat ovat ja miten erilaisista taustoista he ovat tulleet.
Opettajana ihmettelin myös joskus Tellervo rehtoria, kun hän huokaili talousasioiden kanssa. Ihmettelin, että mitä hän niitä huokailee, kun minulle palkka tulee automaattisesti joka kuukausi tilille. Kummallisia huokailijoita nuo kansanopistorehtorit!
Työtoverit olivat myös hyviä. Yhden mainitsen nimeltä. Sirkku Räihälä eli Räisky. Yhteisillä ruokatunneilla tutustuimme ja totesin miten ilo on omistaa hyvä työtoveri. Viisas akka Kainuusta. Keskustelimme monista asioista ja olimme myös hyvässä hengessä eri mieltä ja kunnioitimme oikeasti toistemme erilaisia mielipiteitä.
Olen miettinyt usein miten kansanopistomaailmassa on sivistynyt tapa keskustella, olla eri mieltä ja kunnioittaa toisen erilaista näkemystä.
Kun sitten keski-ikää lähestyessä mietin uusien haasteiden etsimistä ja aloin katsoa mihin hakisi työhön eräänä päivänä postin mukana tuli myös kansanopistoyhdistyksen esite, jossa esiteltiin kaikki kansanopistot. Esite oli teipillä teipattu ja leikkasin teipin saksilla ja vihkonen aukesi sattumalta yhdeltä aukeamalta.
Mitä siinä kohtaa esitteessä esiteltiin? Savonlinnan kristillinen opisto.
Muutaman kuukautta myöhemmin istuin tuon opiston johtokunnan haastattelussa avoinna olevaa rehtorin tointa varten. Kymmenkunta vakavan näköistä johtokunnan jäsentä kysyi minulta miksi olin kyseisestä tehtävästä kiinnostunut. He kysyivät mm. hyviä ja huonoja puoliani. Hyviä löysin useita, mutta tiivistin ne kolmeen. Mutta huonojen osalta sanoin että niitä ei ole kuin kaksi: perisynti ja taloushallinto. Sanoin että ainoa joka siinä lohduttaa on se mitä kirjailija-evankelista Erkki Lemiselle sanottiin ennen
kuolemaa: ”Kuule Erkki, sinussa näkyy kirkkaana tuo sinun pimeä puolesi”.
Vihjaisin johtokunnalle, että jos ei kelpaa kannattaa kääntyä enkeli Gabrielin puoleen, mutta hänelläkin on ollut vaikeuksia taloushallinnossa.
Haastattelun lopuksi puheenjohtaja kysyi minulta, mitä haluan kysyä johtokunnalta. Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoin, että minulla on vain yksi kysymys teille: ”Kestättekö sitä, että minä vaadin myös teiltä?”. Ilmeisesti osa ei kestänyt, koska sain viran äänin 5-4. Toinen äänestyksessä mukana ollut oli lähes parikymmentä vuotta kansanopistoa johtanut toinen rehtori.
Mutta vaalin voittamiseen ei tarvita kuin yksi ääni. Elokuussa 1999 alkoi uusi elämänvaihe etelä-savossa Saimaan rannalla.
Velkainen omaa paikkaansa etsivä opisto odotti omaansa ja ottajaansa, mutta se on jo toisen jutun arvoinen. Oman opistomme historiassa näkyy sama mikä monissa muissakin paikoissa. Oma tehtävä on aina välillä löydettävä uudestaan. Se ei olisi onnistunut ilman loistavaa, ammattitaitoista ja sitoutunutta henkilökuntaa, laajaa ystäväjoukkoa sekä suurta yhteistyöverkostoa. Kun rehtorin tehtäväni alussa soitin jollekin virkailijalle ministeriöön ja kysyin mitä tällaisessa opistossa pitäisi tehdä vastaus tuli pariin-kolmeen kertaan ”verkostoitukaa, verkostoitukaa”.
Ja mehän verkostoiduimme! Ja apuun tuli monet hyvät kolleegat muista opistoista. Monta soittoa soitin Markulle Kiteelle, Karille Kauhajoelle, Niilolle Ryttylään ja Arille Lieksaan. Rehtoripäivät, kansanopistoyhdistyksen aina ystävällinen ja avulias henkilökunta ja monet vanhat kansanopistoveteraanit seisoivat rinnalla kun uutena kyselin tyhmiä.
Nykyisellä kansanopistoyhdistyksellä on myös esimerkillisen hyvä puheenjohtaja. Ville Marjomäki on aina oman vaativan tehtävän lisäksi myös jaksanut kannustaa pieniä opistoja yhteisellä kentällä. Yhteinen kansanopistoaate on ollut sitä, että se on kantanut monta kertaa, kun on meinannut voimat loppua. Kun opistomme sai kunnian järjestää Kansanopistopäivät vuonna 2002 ja opistomme henkilökunta esitti näytelmän ”
Päivä kansanopistossa” tunnelma oli juuri sitä, mitä kansanopistotyö on parhaimmillaan. Kuset meinasi tulla housuun, mutta hauskaa oli!
Katsoin vuonna 1999 työni alussa millä sijalla opistomme oli vapaan sivistystyön opintoviikoissa ja valtionavussa. Sijaluku vuonna 1999 oli 91:n opiston joukossa noin 82:s. Nyt se on noin 35:s. Valtionapu vuonna 1999 oli noin 220.000 € ja vuonna 2004 noin 480.000 €. Opintoviikkomäärä oli vuonna 1999 noin 1600 ja vuoden 2003 tulos noin 3600-3700. Jonkin verran noiden lukujen eteen on joutunut tekemään työtäkin. Siinä on auttanut se mikä on aina auttanut kansanopistoja. Aatteellisuus ja dynaamisuus. Jumala on auttanut mutta pirusti on pitänyt itsekin yrittää. Herra on hoitanut, mutta pannuhuone piti itse korjata. Pienellä paikalla on oltu, mutta savolainen vaatimattomuus on säilytetty. Olemme edelleen hyviä. Parasta A-ryhmää kansanopistokentällä.
Huomaan nyt vuoden 2004 alussa, että 43 vuotiseen elämääni on kansanopisto kuulunut jollain lailla yli puolet elämästäni.
Olen ollut kansanopiston opiskelijana 4 vuotta, kuukauden talonmiehenä, tuntiopettajana lähes kymmenen vuotta, opettajana yli 2,5 vuotta ja nyt rehtorina yli neljä vuotta. Vain johtokunnan jäsenyys puuttuu. Olen vieraillut kymmenissä opistoissa. Jatkuvasti tapaan ihmisiä, joilla on jokin muisto kansanopistosta. Jotkut ovat käyneet pitkäkestoisen linjan jotkut rippikoulun ja monet jotain muuta.
Tapaan myös jatkuvasti niitä joille kuva kansanopistosta on vielä hahmottamaton. Eräs yliopiston työntekijä sen hyvin kysyi kun suunnittelimme puhelimessa yhteistä kurssia. Hän yhtäkkiä kysyi ”Onko teillä siellä piirtoheitintä?” Hetken hiljaisuuden jälkeen meinasin sanoa, että ”
Valitettavasti vain liitutaulu ja omat liidutkin pitää ottaa mukaan” Toinen henkilö kyseli kerran, että millä te pyöritätte tätä toimintaa? Saatteko te jostakin avustustakin tähän hommaan? Siihen taas meinasin vastata että ”
kolehtituloilla, kolehtituloilla….”
Kuka vieroittaisi minut pois kansanopistosta? Toivottavasti ei kukaan.
Kiitos rakas äiti. Kiitos kansanopisto.

Teuvo V. Riikonen
Kirjoittaja on kirjailija-pastori, joka toimii Savonlinnan kristillisen opiston rehtorina. Hänen pohjakoulutus on keski- ja peruskoulu sekä kansanopiston vuoden mittainen linja. Hänellä on kaksi ammattitutkintoa.
Keskiasteen kirkon nuorisotyönohjaajan tutkinto kansanopistosta ja teologian maisterin tutkinto Helsingin yliopistosta. Lisäksi hän käynyt heprean kielikoulun Israelissa, suorittanut Opetushallinnon tutkinnon, Aikuiskasvatuksen cl-opinnot ja on tällä hetkellä Helsingin kauppakorkeakoulun JET eli Johtamisen erikoisammattitutkintokoulutuksessa.
Hän on aikaisemmin toiminut mm. nuorisotyön johtajana, opettajana kansanopistossa, nuorisolehden päätoimittajana, YK-joukoissa lähi-idässä sekä julistustyössä. Hän on kirjoittanut itse tai ollut kirjoittajana yhdeksässä kirjassa ja hänen kirjoituksiaan on julkaistu yli 50 lehdessä.
Hän on opettanut eri seurakunnissa ja kansanopistoissa koko Raamatun läpi systemaattisesti 22:n vuoden aikana ja vieraillut yli 40 valtiossa ja asunut elämästään lähes 3 vuotta ulkomailla. Häin on naimisissa ja neljän lapsen isä. Hän harrastaa urheilua, matkailua ja kirjoittamista.